Kirjastokortti ja pienen pojan vapaus
Viisikoista se lähti. Äiti luki, minä kuuntelin. Kiitos Äiti. Haaveilin kuunnellessani tuoreista munista, suklaakaakusta ja rintasokerista joita Viisikolla oli aina eväänä. Kirrin Bay oli varmasti maailman hienoin paikka elää. Seitsemänvuotiaana sain ensimmäisen kirjastokorttini. Elettiin syksyä -74. Lukemaan olin oppinut muistaakseni vuotta aikaisemmin. Oli pakko oppia, äidillä oli muutakin elämää.
Lukemaan oppiminen. Se oli minulle askel vapauteen. Minä käytin sitä vapautta suurina annoksina. Ala-asteen yhteydessä oli kirjasto. Kirjastonhoitaja sanoi minulle ettei minun tarvitse lainata kaikkia kirjoja kerralla. Ne odottaisivat minua täällä seuraavalla kerralla. Koulureppu pullisteli silti muhkuraisena kirjojen paljoudesta. Toinen maailmansota kuvissa, Kolme etsivää, Viisikoita tietysti ja paljon muuta. Joskus oli pakko jättää osa koulukirjoista pulpettiin, saadakseni kaikki lainaamani kirjat kuljetettua kotiin.
Suuri järkytys, joka samalla herätti ahneuden tunteen, oli ymmärrys siitä, että Viisikoiden lisäksi kiinnostavia seikkailuja oli pienessä sivukirjastossa valtava määrä.
Ja olin kuullut että on olemassa Pääkirjasto.
Kirjastonhoitaja oli tärkeä ihminen. En muista hänen nimeään, enkä kasvojaan. Hän oli se, joka istui siellä mahdollistamassa minulle tämän kaiken. Vähän niin kuin baarimikot myöhempinä vuosina, kun maistelin toisenlaista ”vapautta”.
Luin kaiken. Luin aina. Aku Ankkoja, Valittuja Paloja, sotahistoriaa, dekkareita. En tehnyt eroa lasten- ja aikuistenkirjallisuuden välillä. Kaikki kelpasi.
Parikymppisenä heitin arvalla, siis otin hyllystä kirjoja silmät suljettuina. Onnistuin aina valitsemaan sokkona hyvän kirjan. Ehkä huonoja ei olekaan? Niin sen täytyy olla.
Luin maissa ja merellä. Mikä onkaan hienompaa, kuin lukea taistelulaiva Bismarckin sotaretkestä Atlantilla, kun seilaa samoilla vesillä lukiessaan? Tuntea historian läsnäolo mahtavalla valtamerellä. Juuri täällä, vain muutama vuosikymmen sitten. Ymmärrättekö?
Jos lukee katkaisuhoidossa Shackletonin Antarktiksen-retkestä, omat vaikeudet asettuvat nopeasti oikeisiin mittasuhteisiin.
Googlettamalla ei koskaan pääse samaan tulokseen. Tiedon valtatie my ass. Sääliksi käy ihmistä joka ei lue. Jää jotain aivan olennaista saamatta. Minultakin nykyään. Pitäisi lukea enemmän. Paljon enemmän.
Kotonani on neljä kirjahyllyä täynnä kirjoja. Ne tuovat turvaa. Varmuutta. Kirjaan ei tunkeudu virusta internetistä, eikä sähkökatko estä lukemasta. Juuri nyt minä luen kirjaa Pimeys. Sekin tuo valoa elämääni.
Tiedon valoa.