Iku-tonttu ja Seitan
Aattoyönä Iku-tonttu oli aloittanut paluun Korvatunturille. Reitti oli sama joka se oli ollut vuonna 1910 kun hän taittoi matkan ensimmäisen kerran. Nälkä kurni suolessa ja Iku pysähtyi hetkeksi. Hän pyyhkäisi kannon päältä pakkaslunta kintaallaan ja istui. Kuu möllötti tähtikirkkaalla taivaalla ja valaisi metsänpohjaa synkkien kuusien välistä.
Joulupukin muorin matkaan pakkaamat eväät oli syöty. Vanhoina hyvinä aikoina suomalaiset olivat anteliaita ja ymmärsivät että tontuillekin oli hyvä jättää purtavaa, nykyään oli toisin. Muori pakkasi joka vuosi särvintä reppuun sadoille tontuille.
”Pahkeinen”, tuhahti Iku ja sylkäisi tupakkamällin suustaan kelmeälle hangelle. Nyt olisi saatava paksu siivu rasvaista porsasta. Ja lanttulooraa. Muuten kuutsa himmenisi ennen Korvatunturia. Tonttu ponnisti kannolta notkeasti seisomaan ja jatkoi matkaansa vaappuen. Kuusien välissä kulkeva peurojen tekemä polku helpotti matkantekoa ja säästi vähäisiä energiavaroja.
Kuu oli kulkenut taivaankantta jo melkoisen matkan kun Iku näki valon tuikkivan kuusien välistä. Tonttu työnsi myssynsä takaraivolle. Ryppyinen otsa kurtisteli ja Iku päätti kokeilla onneaan, ehkäpä tuolta liikenisi siivu mehevää kinkkua. Hyvällä onnella vähän sinappiakin. Nälkä oli vääntänyt tontun harmaan nutunkin solmuun vatsakummun kohdalta.
Iku-Tonttu lähestyi taloa hiljaa. Normaalisti pihapiireissä leijui herkkujen tuoksu, suomalaisten syötyä itsensä uuvuksiin. Tämän talon pihamaalla tuoksui pakkanen. Iku nousi portaat ja kokeili ovea. Se oli lukossa. Suomalaiset pelkäsivät toisiaan nykyään. Juhlia vietettiin lukkojen takana.
Iku vaappui kauemmaksi ja tarkasteli taloa. Olisiko jossakin sisäänpääsyä, tonttu mietti. Linssikeittokin kelpaisi jos talossa asui perinteiden vastustajia jotka eivät joulusta perustaneet. Pienestä ikkunasta kajasti valoa ja Iku lähestyi sitä varovasti. Tuohikontti joka oli hänen selässään, toimi astinlautana, sen päältä Iku ylettyi katsomaan ikkunasta.
Näky sai tontun hämmästymään. Vihreähiuksinen olento istui hiustenkuivaaja kädessään ja näytti siltä kuin olento olisi käyttänyt kuivaajaa uuniin kytketyn propellin pyörittämiseen. Uunin lasiluukusta näytti pilkistävän jotakin, joka muistutti kinkkua. Tontun mielestä se näytti enemmän jättimäiseltä rusinalta. Äkkiä olento sammutti hiustenkuivaajan ja uunin valo sammui. Tonttu kyyristyi kun olento lähestyi ikkunaa. Käry kävi, tonttu mietti nälissään.
Olennon varjo osui tuohikontin päällä kyyristelevän tontun ylle kun ikkuna aukesi.
”Seitan on kypsää vehnää!”, olento huusi pimeälle pihamaalle. Tonttu jäykistyi kauhuissaan alemmaksi niin että rutikuiva tuohikontti rapisi.
Vai Seitan, tonttu mietti. Vai sellaista peliä. Kas kun ei Vanha vihtahousu. Äkkiä ulkorakennuksen ovi aukesi ja aliravitun näköinen, selvästi tuhkarokkoa sairastava ihmisolento hoiperteli kohti päärakennusta. Seitanista peräisin oleva vihreä usva tulvi avonaisesta ikkunasta saaden pihamaalle aikaan pilven, jonka läpi aliravittu olento joutui kulkemaan.
Tänne minä en jää hetkeksikään, Iku mietti olennon hävittyä päärakennukseen. Ikkunakin kolahti kiinni ja varjo tontun päältä poistui. ”Mielummin vaikka nälkäkuolema”, tonttu puuskahti ääneen ja tempaisi tuohikontin selkäänsä.
Seuraavassa talossa Iku-tonttu sai syödäkseen mehevää kinkkua ja reilusti sinappia. Lapset olivat punaposkisia ja rokotettuja. Joululaulut raikasivat myöhään yöhön, koska niin oli hyvä.
Sen pituinen se.