Itsetutkiskelua vuoden päätteeksi

Itsetutkiskelu on vaikea laji. Pystynkö katsomaan peiliin ja suostunko näkemään kaiken mitä kuvajainen kertoo? Tarkoitus on tietenkin löytää epämiellyttäviä asioita itsestään. Miellyttäviä asioita itsessään on helppo tutkiskella, mutta kusipäisyyttään on hankala katsoa silmiin.

Mitä hyötyä on katsoa kusipäisyyttään silmiin? Johtaako se pysyvästi johonkin parempaan? Ajatuksena se on ylevä ja kaunis, että juuri niin kävisi. Voi olla että sellaisiakin ihmisiä on, joille perusteellinen itsetutkiskelu tuo pysyvän positiivisen muutoksen, eikä asiaan tarvitse enää palata. Minä en kuulu heihin.

Kusipäisyys on kohdallani kuin hevonen, jonka selässä olen. Rankan itsetutkiskelun jälkeen se käyskentelee rauhallisesti hetken aikaa. Nyhtää ruohotupon sieltä ja toisen täältä. Sitten se alkaa korskua ja muuttuu rauhattomaksi. Rauhaton hevonen saa ratsastajan hermostuneeksi ja viisainta olisi hypätä satulasta ottamaan selvää miksi hevonen korskuu.

Minä en tee niin. Kusipäisyyteni pääsee aina laukkaamaan. Oksat piiskaavat kasvoja, ratsu ei ole hallinnassa ja ratsastaminen on epämukavaa. Muillekin kuin minulle. Kun kusipäisyys laukkaa niin iskee vauhtisokeus. On vaikeata edes nähdä hevosta.

Pitkät joulupyhät on hyvä mittari kusipäisyydelle. Mitä minun mittarini sitten näyttää kesken vaahtoavan hevosen juoksun?

Se näyttää itsekeskeisyyden riemuvoitolta. Mittari on punaisella. Hopeaa on saamassa ylimielisyys. Pronssia nappaa ehkä typeryys. Nämä ovat vain mitalisijat. Hevoseni sisälle on kertynyt taas paljon paskaa joka jää palkitsematta. En voi silti jättää niitä huomiotta. Ei ole mukavaa nähdä asioita itsessään joita mielellään näkee muissa ihmisissä. Tekisi mieli rikkoa se peili.

Blogini ovat hyödyllinen mittari minulle itselleni. Osassa paljastan ylimielisyyteni ja typeryyteni. Ne ovat välillä jopa tuskallista luettavaa. Nyt on syytä mennä metsään. Pienet palikat jonoon. Hevostani taluttaen.

Hyvää Uutta Vuotta. Teille kaikille.