Pakkopalautukset sohjoiseen maahan
Pilvimatto. Kilometrin paksuinen. Sellainen makaa tuossa yläpuolellani nyt. Liikkumatta ja märkänä. Se tekee tiet sohjoiseksi ja ajatukseni puuromaiseksi. Yhtä liikkumatta kuin pilvimatto, makasin aamulla sängyssä, silmät auki ja tuijotin ikkunasta pihavalon kajastuksessa kalpeaa ja vetistä hankea. Tsemppasin itseäni. Ei auttanut.
Vääntäydyin ylös, koirilla oli hätä. Kusiluistimet jalkaan ja kalsareissa takaovesta ulos. Päätin kusta minäkin, odotellessani, siihen rapun pieleen. Sika. Vakuutin itselleni ääneen, ettei minun aamukuseni hangessa ollut mitään tämän ankeuden keskellä. Eikä se olekaan. Pitää vain muistaa ettei saunasta hyppää hankeen juuri siihen rapun pieleen. Vaikka samapa tuo, näissä olosuhteissa. Mitä väliä? Sen minä olen oppinut nykynuorilta ja he ovat oikeassa.
Lapsena olin turhan toiveikas ja näin liikaa positiivisia asioita myös talvessa. Kuinka väärässä olinkaan. Mielikuva äidin leipomista sämpylöistä vetisenä talvipäivänä, kun on koko päivän rakentanut lumilinnaa. Kuinka pitkälle aikuisuuteen sen odotetaan kantavan?
Onneksi on Kanariansaaret. Ja Fuengirola. Suomalainenkin pääsee hetkeksi pakoon tätä pohjoista maata, jossa ei ihmisen pitäisi talvella asua. Suomi on kuin kesämökki, joka on tarkoitettu kesällä käytettäväksi, talveksi pitäisi vedet katkaista ja jättää koko valtakunta vartiointipalvelun vastuulle. Lentokoneiden noustessa kansalaiset vilkuttaisivat haikeasti, ”nähdään keväällä”.
Minä toivon teiltä espanjalaisilta yhtä asiaa. Kansalaistottelemattomuutta. Kun seuraavan kerran istun lentokoneessa viikon aurinkoloman jälkeen ja minua ollaan palauttamassa tänne sohjoon, nouskaa koneessa seisomaan. Saatte palkaksi taluttaa onnesta itkevän sohjoisen maan asukin takaisin aurinkotuoliin. Lupaan kotoutua nopeasti.
”Koko maassa huono ajokeli”, sanoivat äsken. Taidan kusta toiseenkin rapun pieleen.