Vaikka olisi eläessään ollut täysimittainen paskiainen...
Tai läpeensä paha ja kenkkumainen ihminen, kuolema muuttaa tilanteen välittömästi. Exituksen tapahduttua vainajan lähipiiri huokaisee surullisesti, joka on luultavasti vain peiteltyä helpotusta. Vuosia vaivannut kammottava huoneilma vaihtuu raikkaampaan.
Tämän jälkeen papille, joka ei vainajaa koskaan tuntenut, kerrotaan lämpimästä ja rakastavasta ihmisestä. Ihmisestä, joka otti aina muut huomioon ja vei limppua köyhille. Ehkä papin roolista käsin on helpointa puhua paskaa arkun äärellä, olla sen tarinan varassa, joka hänelle vainajasta on kerrottu.
Luuleekohan ihminen puhuessaan papille puhuvansa Jumalalle? Tai ainakin Jumalan vaikutusvaltaiselle edustajalle? Että jos sellainen Jumala nyt kuitenkin on olemassa, niin kerrotaanpa kuolleesta jotain sellaista, millä taivaspaikka heltiää kaikesta huolimatta? Eikä silläkään niin väliä ole, paskiainen se oli, mutta Jumalan suuntaan on hyvä varmuuden vuoksi antaa hyvesignaali itsestään ihmisenä, joka ei menneitä muistele. Vaikka muistelee. Ehkä varmistelemme alitajuisesti oman kuolemamme jälkeisen vaitiolon puutteistamme ja ilkeyksistämme? Kun me emme puhu totta vainajasta, niin meistäkään ei puhuta pahaa kuolemamme jälkeen? En tiedä. Uskommeko, että totuus meistä on se, mitä kalanhattuinen pappi meistä arkulla puhuu?
Googletin vähän ja silmiini nousi nimi Gary Ridgway. Yhdysvaltojen ehkä pahin (?) tai ainakin tuotteliain sarjamurhaaja. Hän on tunnustanut 48 murhaa. Todellisen luvun arvioidaan olevan tuplasti tunnustuksen verran. Mies on elossa, istuu neljänkymmenen kahdeksan elinkautisen tuomionsa lisäksi 480 vuoden tuomiota Walla Wallassa. Siinä on istumista, toki hänen älykkyysosamääränsä on 82, joka varmasti helpottaa tuomion lusimista.
Mitenköhän pappi aikanaan luonnehtii Garya muistotilaisuudessa?
”Punaniskaksi Gary matkusteli paljon (piilotti ruumiita kahden osavaltion alueelle), hän oli mieltynyt Green Riveriin (heitti useat uhrinsa kyseiseen jokeen), Gary oli hurmioitunut maisemista ja rakasti ajella pitkin ja poikin Pasific Highway Southia (poimi sieltä kyytiinsä monet uhreistaan).
Gary tunnettiin ahkerana miehenä, urakkaluonteinen huhkiminen oli lähellä hänen sydäntään (yli 40 murhaa kahden ja puolen vuoden aikana), vaikka hänelle ei hoksottimia ollutkaan suotu. Garyn pikku paheista on mainittava roskaaminen (kaatoi sekalaisia jätteitä ruumiiden kätköpaikoille, hämätäkseen poliisia), vaikka hän luontoa rakastikin. Naisiin hänellä oli erityinen suhde , Gary piti heistä tiukasti kiinni, todella tiukasti ( valtaosa uhreista oli prostituoituja jotka hän murhasi kuristamalla).”
Saattaa siinä osa saattoväestä irvistää. Pappikin ehkä. Jumalalle ei taida mennä ihan täydestä?