Kaksikymmentä vuotta sitten olin katkolla.

Jaa artikkeliTilaa Seura

Sellainen vuosituhannen vaihtuminen. Nakkimakkaroita, diapamia, ketipinoria, tenoxia ja laihaa mehua. Ikäni muistan. Krapula talttui sillä kertaa mutta juopottelu ei vielä kolmeentoista vuoteen.

Katselin yöllä Katkaisuhoitoaseman tupakkahuoneen akkunasta kun turkulaiset juhlivat. Sain istua omassa rauhassani, muistaakseni vain kolme muuta oli valinnut Katkon paikaksi juhlia uutta milleniumia. Juhlimisen varjopuolet näkyivät vastapäisen Pienten lasten vastaanottokodin ovella. Se kävi tiuhaan, kun poliisit toivat huopiin käärittyjä lapsia turvaan vanhemmiltaan.

Tunsin syyllisyyttä lasten kohtalosta. Vaikka minulla ei lapsia ollutkaan. Ahdisti ja jouduin summaamaan omaa elämääni. Olihan siellä hyviä asioita mutta kaiken ylle tumman varjon heitti tolkuton juopotteluni, jota en hallinnut. En pystynyt juomaan vähän. Eikä kolmekaan päivää riittänyt ”madon tappamiseen”, kun aloitin ”vain parilla”. Olisi tehnyt mieli itkeä, mutta kävi niin kuin arkkipiispan rukoukselle Thaimaan tsunamin jälkeen. Itku juuttui kurkkuun. (Arkkipiispalla rukous kuivui huulille, mitä en ymmärrä koska hän saa siitä palkkaa)

Eikä asiat olisi itkemällä muuttuneet miksikään. Olisi pitänyt lopettaa juominen. Siihen en ollut valmis vielä kolmeentoista vuoteen. Onneksi en silloin tiennyt minkälaisia herkkuja alkoholismi vielä tarjoilisi, minulle ja läheisilleni.

Nyt on hyvä. Tänään vaihtuu vuosikymmen ja istun hoitokeskuksessa missä raitistuin. Ei tämä ole itsestäänselvää. Niin kuin ei mikään ole tässä elämässä. Muistaisinpa vain arvostaa joka päivä. Mutta en muista, olen ihminen ja kiukuttelen pienistä. Niin huomennakin, turha luvata yhtään mitään. Lataan kuitenkin otsalamppuni ja teen illalla ruumiillani kävelylenkin täällä Rymättylässä. On se kropalle mukavampaa, kuin haudassa makaaminen. Kiitos kun olette lukeneet juttujani, voikaa hyvin.

X