”Siitä vain selvittiin, tehtiin työtä” – Hetan 100-vuotias majatalo Enontekiöllä on selvinnyt natseista ja lamasta, joka vei rahat yhdessä yössä
Vuontisjärvien suku on pitänyt majataloa Käsivarren Lapissa sata vuotta. Yöpyjien viihtyminen on ollut äidille ja tyttärelle koko elämä vuosikymmeniä, mutta kolme vuotta sitten he tekivät rohkean ratkaisun.
”Olen saanut Majatalolta valtavan määrän tuttuja. Se on suuri rikkaus”, neljännen polven hotelliyrittäjä Tiina Vuontisjärvi iloitsee.
Pitääkö kasvot rasvata ennen ulosmenoa? Miten nenän saa suojattua? Mihin aikaan revontulet näkyvät? Helmikuisena torstaiaamuna Hetan Majatalon vastaanotossa on ruuhkaa. Edellisiltana saapuneilla ulkomaisilla turisteilla riittää kysyttävää. Moni on ensimmäistä kertaa Tunturi-Lapissa.
Vastaanottotiskin takana seisoo Tiina Vuontisjärvi, 41. Hän vastailee kysymyksiin rauhallisesti ja asiantuntevasti. Ei, kasvoja ei kannata rasvata. Monissa voiteissa on vettä, joka jäätyy kovalla pakkasella iholle. Nenän voi suojata huivilla tai kypärähupulla. Revontulia ei tänään valitettavasti näe, koska sää on pilvinen.
Tiina on tottunut palvelemaan asiakkaita lapsesta asti. Ehkä se on hänellä jo geeneissä, onhan hän majatalon pitäjä neljännessä polvessa.
Hänen isoisoisänsä Fredrik Vuontisjärvi ja isoisoäitinsä Anna Kreeta pitivät Hetassa ensin kauppaa, postia ja bensiiniasemaa, mutta toiminta laajeni majatalon pidoksi vuonna 1924 eli 14 vuotta ennen kuin Lappi sai ensimmäisen tunturihotellinsa Pallakselle.
Ensimmäiset turistit tuotiin Hetan Majataloon talvella porojen vetämissä pulkissa. Maantie oli aurattu 70 kilometrin päähän Muonioon.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Vuontisjärvien omaisuus tuhoutui Lapin sodassa syksyllä 1944, kun saksalaiset polttivat kaiken perääntyessään Norjaan. Reetrikin mäelle ei jäänyt ”muuta ku korsteenit pystössä törröttämhän”.
Mutta 1870-luvulla syntyneiden ”Reetrikin” ja ”Reetun” perhe nousi miinakenttien keskeltä, aloitti kaiken alusta.
Samalla tavalla vaikeuksista ovat selvinneet Tiina ja hänen äitinsä Tuula Akujärvi.
Sukupolvet vaihtuvat vuosikymmenestä toiseen
Valtaosa ulkomaalaisista lähtee kymmenen hujakoilla porotilalle. Hetan Majatalon aula tyhjenee. Tiina vetäytyy vastaanoton takana olevaan toimistoonsa hoitamaan hotellin juoksevia asioita: tekemään tilauksia ja käsittelemään varauksia.
Hotellille jäänyt brittituristi kuljeskelee hiljaisilla käytävillä ja silmäilee seinille kehystettyjä valokuvia. Vanhassa mustavalkokuvassa poseeraavat vakavat Reetrikki ja Reetu Vuontisjärvi seitsemän lapsensa kanssa. Sodan jälkeen heidän nuorin poikansa Kalle otti majatalon hoitaakseen Maija-vaimonsa kanssa. Hän oli sen toiminnassa mukana aina kuolemaansa saakka, vaikka siirsi vetovastuun nuorimmalle pojalleen Matille vuonna 1987.
Majatalon seuraavasta sukupolvenvaihdoksesta Kalle kirjoitti ylpeänä: ”Nuorin poika Matti alkaa jatkamhan tätä Hetan Majatalon toimintaa ja on pannu alule kovan rakenushomman. Meinaa vielä 1988 aikana saaha valmhiiksi 14 uutta hotellitasosta majotushuonetta.”
90-luvun lama vei kaikki rahat yhdessä yössä
Matti Vuontisjärvi oli paikallinen hiihtotähti, joka tapasi tulevan puolisonsa Tuulan Rovaniemen bussiasemalla kesällä 1972. Tuula alkoi pian viettää lomiaan Hetassa ja autella majatalon askareissa. Kun parin tytär oli neljävuotias, Matista tuli Hetan Majatalon yrittäjä ja Tuula jätti palkanlaskijan työnsä Inarissa.
”Kun Kalle opetti majatalon kirjanpitoa, riitti, että laitoin ylös tulot ja menot. Nykyään pittää olla vähän enempi – tai aika paljonkin enempi, vaikka on konneet”, sanoo Tuula, 71.
Matin aikakauteen asti majataloa pidettiin Kallen ja Maijan rakennuttamassa kaksikerroksisessa puutalossa, joka oli valmistunut jouluksi 1949.
Siellä oli yöpynyt kuuluisia suomalaisia, kuten kirjailija Yrjö Kokko, näyttelijä Åke Lindman ja muusikot Vili Vesterinen ja Tapio Rautavaara. Kansantaiteilija Irwin Goodman kirjoitti talvella 1971 vieraskirjaan: ”Jälleen kerran oltiin taas Kallella ja Helvetin hauskaa oli niin kuin aina ennenkin.”
Matti halusi rakennuttaa pihapiiriin uuden hotellin. Se valmistui vuonna 1988.
Sitten tuli takaisku. 1990-luvun alussa iski lama. Vuonna 1992 Suomessa meni konkurssiin 7 500 yritystä, ja pankkejakin kaatui. Monet menettivät kaiken.
Mutta eivät Vuontisjärvet, vaikka heillä oli paljon uudisrakennusta varten otettua valuuttalainaa. Markan devalvointi teki lainasta kuitenkin huippukalliin.
”Yhdessä yössä meni rahat. Mutta siitä vain selvittiin, tehtiin työtä”, Tuula kertoo.
”Kyllähän Matin piti käydä pankinjohtajan tykönä, että antakaa meille yksi lyhennysvapaa kuukausi ja siirtäkää koronmaksua. Sähkölaitokselle soitettiin, että älkää katkaisko meiltä sähköjä. Mutta palkkoja ja veroja ei jätetty maksamatta, ei silloinkaan.”
Hetan Majatalon pelasti se, että kanta-asiakkaat tulivat takaisin. Joka vuosi. Yksi monista syistä oli Maija-ämmin – sittemmin Tuulan – tekemä ruoka.
Ruokaa ämmin opeilla, sinisissä vihoissa
Puoli kuudelta illansuussa hotellin vanhasta hirsirakennuksesta alkaa leijua houkutteleva ruoan tuoksu. Keittiössä Tuula on avannut uunin lasioven ja nostanut 20 litran teräsvuoan työtasolle. Hän kantaa sen hotellin ruokasalin pitopöytään.
”Onko tämä poroa?” brittiruokailija kysyy englanniksi.
Tuula kertoo, että paistoksessa on porsaan- ja naudanlihaa, lanttua ja porkkanaa. Jälkiruoaksi 70 ruokailijalle on pehmeää mustikkarahkaa. Kaikki tarjottava on maukasta, tuhtia kotiruokaa.
Kokkaaminen suurtalouskeittiössä ei aluksi kuulunut Tuulan osaamisalueisiin. Mutta koska Maija tarvitsi apua majatalon keittiöön, Tuula meni.
”Mie siellä ämmin selän takana katoin, miten paljon se laittoi jauhoja tuohon ja suolaa tähän. Panin määrät itelleni ylös.”
Tuula on kirjoittanut ruokaohjeet sinisiin ruutuvihkoihin, joita hänellä on keittiön laatikossa. Niissä on ohjeet myös hänen omiin bravuureihinsa, kuten haukipihveihin ja kaura-omenapaistokseen.
Sellaista se oli, elämäntapayrittäjyys
Kuiva pakkaslumi pöllähtelee, kun Tiina lakaisee hotellin sisääntuloa. Hänellä on keskipäivällä pari tuntia tuntia vapaata, kun Tuula on aloittanut työpäivänsä. Mieluisinta olisi liukulumikenkäily umpihangessa, mutta nyt aika riittää vain kävelylenkkiin.
Tiina kasvoi neljän työtä pelkäämättömän aikuisen jaloissa. Matti-isä sanoi häntä lempeästi pikkujohtajattareksi. Tiinan rakkainta kulta-aikaa oli hänen lapsuutensa ja varhainen teini-ikä.
”Kun äiji vielä eli, elämä oli leppoista.”
Yrittäminen oli silloin erilaista, ”sellaista elämäntapayrittäjyyttä.”
”Ennen vanhaan meillä oli aikaa istuskella vieraitten kanssa aulassa.”
Tiinasta tuli pienenä hotellivieraiden maskotti. Isä opetti hänet paistamaan lättyjä neljällä pannulla ilman lastaa, ja Tiina oli usein isän mukana viemässä vieraita Pyhäkeron kämpälle tai Sissangin kodalle. Seitsemänvuotiaana Tiina jo kuljetti matkailijoita tunturiin moottorikelkan perään kiinnitetyllä reellä.
”Kun tulin koulusta, kävin vieraitten kanssa hiihtämässä ja saunomassa. Istuin lauteilla ja keitin lumesta niille soppaa. Samalla höpöttelin päivän tapahtumat.”
”Ei haluttu lähteä sirkustemppuihin”
Lukion jälkeen Tiina työskenteli puoli vuotta hotellissa. Hän haaveili psykologian opinnoista, mutta lähti Oulun ammattikorkeakouluun opiskelemaan markkinointia ja taloushallintoa.
Sinä kesänä tuli äidiltä puhelinsoitto: isä on saanut aivoverenvuodon ja viety Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Tiina näki hänet vielä hereillä. Matti kuoli kolmen viikon kuluttua vain 53-vuotiaana.
Suru oli suunnaton. Tuula menetti elämänkumppanin ja työkaverin. Yhteiset suunnitelmat jäivät toteutumatta kaksi vuotta aiemmin tehtyä Majatalon laajennusta lukuun ottamatta. Hotellihuoneiden määrä oli tuplaantunut.
Tiina palasi kotiin ja ryhtyi äidin työpariksi.
”Vaikka iskän kuoleman jälkeen oli rankkaa ja kauheaa, kyllä met siitä ihmeen hyvin selvisimmä. Ei minua tarvinu enää kauheasti opettaa, olin jo tehny monenlaista.”
Riekontien hotellia pyöritettiin nyt kahden naisen voimin. Kasvuhakuisuuden Tuula ja Tiina torppasivat yksimielisesti. Perheyrityksen toiminta haluttiin pitää perinteisenä.
Tärkeintä oli pitää kiinni omista arvoista ja vahvistaa brändin ydintä: ystävällisyyttä ja palvelualttiutta.
”Ei haluttu lähteä sirkustemppuihin”, Tiina kuvailee.
Ulko-oven kyltissä toivotetaan ”Welcome to our home – tervetuloa kotiimme”. Majatalolla ei ole asiakkaita, vaan kaikki ovat Tiinan, Tuulan ja Petrin vieraita.
Heitä on nyt kolme. Keittiössä kokkaa porokiusausta Petri Harvio-Vuontisjärvi, 55. Hän ja Tiina rakastuivat 20 vuotta sitten, ja vuonna 2006 Petri aloitti vakituisena talonmiehenä ja kokkina.
Majatalon vakiovieras, Helsingin Käpylän ja Herttoniemen seurakuntien pastori Jokke Olkkola vihki Tiinan ja Petrin Hetan kirkossa elokuussa 2014.
Hän palasi 25 vuoden ajan nuorisoryhmien kanssa Hettaan.
”Ne ihmiset ja heidän ystävällisyytensä,” Olkkola sanoo puhelimitse syyksi. ”Vastaavaa ei ole missään. Hetassa ympärillä on aitoa Lappia, ja fiilis on ihan erilainen kuin laskettelukeskuksissa. Ja se ruoka!”
Tuulan anoppi Maija oli palkittu emäntä. Hänen resepteillään tehdyt ruoat ovat yhä suksee.
Suuri päätös vaati rohkean ratkaisun
Iltakahdeksalta Tuula vapautuu ruokasalista. Hän on raivannut tähteet ja pyyhkinyt pöydät ja istahtaa Tiinan seuraksi toimistoon. Tiina pujahtaa välillä respaan myymään pullon punaviiniä tai olutta.
Molemmilla on vielä omat ilta-askareensa. Tiina päivystää vastaanotossa iltamyöhään ja laittaa ovet lukkoon, kun vieraat ovat nukkumassa. Tuulan huoneen ovi jätetään raolleen yöksi, jos joku vieraista sattuisi vaikka tarvitsemaan jotakin.
Toimiston seinällä on Tiinan unelmakartta. Monessa kuvassa on reissussa oleva pariskunta: pussailemassa piknikillä, iloisessa illallisseurueessa Toscanassa, tukka putkella avoautossa…
Oikeasti Tiina, Tuula ja Petri ovat tiukasti kiinni Majatalossa. Heidän periaatteenaan oli pitkään, että hotelli on auki 365 päivää vuodessa.
”Tämä on ollut koko elämä 37 vuotta. Ei tässä erota pyhhää arkipäivästä”, Tuula sanoo.
Ensimmäisenä koronakeväänä kolmikko huomasi nauttivansa omasta ajasta. Sen jälkeen he vapautuivat pitämään lomaa toukokuussa ja loka-marraskuussa. He myös järkeistivät työvuorojaan niin, että kaikki eivät ole enää töissä yhtä aikaa.
Mutta sitten he uskalsivat tehdä vielä suuremman päätöksen.
Heinäkuussa 2020 Tiina, Petri ja Tuula istuivat Tuulan huoneessa juttelemassa. Keskustelu oli lyhyt mutta käänteentekevä: he päättivät luopua Hetan Majatalosta ja etsiä sille uuden jatkajan.
Myynti oli aiemmin jäänyt leikkisien heittojen asteelle. Sitten Tiinan ystävä sanoi sanat, jotka havahduttivat: ”Hei Tiina, yrityksiä myydään! Ihmiset muuttavat.”
Se avasi silmät.
Vapautta ja unelmia kohti
Yksi syy luopumiseen on, etteivät Tiinan ja Petrin lapsitoiveet toteutuneet. Jos jälkikasvua olisi syntynyt, pari olisi halunnut lapsensa juurtuvan juuri Reetrikin mäelle. Sinne olisi jääty.
Mutta sitten kun oikea jatkaja löytyy, maailma on pariskunnalle auki.
”Olisi ihana kokea se vapaus”, Tiina sanoo.
Lopetushalua voimisti byrokratian ja bisneksen vyöry yrittämiseen.
”Se kun ei ole meidän sydämen asia se bisnes: se on tullut pakkona yrittäjyyden rinnalle”, Tiina pohtii.
Kolmas syy on tarjota ”äitiliini” Tuulalle leppoisat eläkepäivät. Tuulalla on ollut 37 vuotta Ivalossa oma koti, jossa hän on ehtinyt käydä vain pari kertaa vuodessa.
”Olenhan minä joskus unelmoinut, että pääsis vappaalle ja sais tehä ihan mitä ite haluaa eikä olis kelloon sidottu. Mutta ei tämä minun unelmointi koskaan kauan kestä, kun pittää lähteä työntekkoon”, Tuula sanoo ja naurahtaa.
Hetassa Tuulan koti on ollut yksi hotellihuoneista, jonka hän on sisustanut omilla tavaroillaan.
”Kyllä minulla varmasti kyynel tipahtaa, kun alan sitten joskus omia tauluja irrottamaan seiniltä. Että tässäkö tämä nyt oli.”