Toivoin syöpää, jotta voisin jatkaa juomista

Jaa kaverilleTilaa Seura

 

Päihderiippuvuus on ennen kaikkea mielenvikaista. Mielenvikaisuus näkyy monella eri tavalla, mutta jokaisen mielenvikaisen tavan targetti on aina sama: jatkaa juomista.

 

Mä olen kuullut miljoonia tarinoita saunanjakkaroilla rikotuista pikkurilleistä ja levypainoilla paskotuista jalkapöydistä saikun jatkumisen (juomisen) toiveissa.
Olen kuullut kaverista, joka lähti juomaan paskasti pintavetoina asennettujen putkien takia ja naisesta, joka joi viikon koska mies teki pahaa jauhelihakastiketta.
Kävipä eräs ennustajallakin etsimässä vastausta, voisiko hän sittenkin muuttua juoposta vielä kohtuukäyttäjäksi,  ja yksi tyyppi hyppäsi katolta, jotta saisi kipulääkkeitä.
Alkoholisti on äärimmäisen kekseliäs etsiessään tietä kupille.

 

Kohti kohtuukäyttöä, hinnalla millä hyvänsä

 

Muistelin muutama päivä sitten omaa mielenvikaisuuttani. Sitä, miten viimeisenä dokaavana syksynä (lukuisten epäonnistuneiden vähentämisyritysten jälkeen), aloin olla aivan loppu. Mikään työllä ja tuskalla avaamani ovi ei tuonut mulle toivottua lopputulosta; kohtuukäyttöä.  Ja yrityksenpuutteesta ei ollut kyse.

Viimeiset kaksi vuotta mietin liki päivittäin, miten voisin palata ajassa taaksepäin. Niihin aikoihin kun ”juominen oli vielä hauskaa”.
Ei sitten tullut mieleen, että ajassa ei oikein voi palata taaksepäin…
Mutta ei juoppo tällaisia pikkuseikkoja pohdi. Ei siinä ehdi.

Kelasin, että jos olen hetken juomatta, elämä alkaa kukoistamaan. Saan vatsalihakset ja uuden miehen ja muutun samanlaiseksi kohtuukäyttäjäksi kuin ne kaverit, jotka eivät enää puhu minulle. Tavalliseksi ihmiseksi.

Suurin ongelma oli tietty se, että mulla ei ollut oikein keinoja päästä kuiville kahdeksi kuukaudeksi. Ei ainakaan yksin ja salaa. Salaa siksi, että JOS sittenkin kuitenkin jotenkin hokkuspokkus se jano yllättääkin kesken kuivan kauden, tai tulee jotkut sikakivat pöydillätanssimisbileet (minne mua ei oltu enää aikoihin edes kutsuttu) niin kukaan ääliö ei tule kysymään kesken illan ”eiks sun pitänyt olla juomatta” ja siten pilaa mun iltaani. Sellaisia ääliöitä oli.

Katko oli poissuljettu keino, koska siellä oli vain juoppoja. Mä olin vähän eri asia.
Psykiatrinen koitettu, ei apua.
Antabus taas ei auttanut, koska pystyin juomaan sen kanssa.
Minnesotahoito oli nounou, siellähän saattaisi raitistua ja se oli vihon viimeistä mitä halusin…
Enkä mä varmaan vankilaankaan pääse, kun rekisteri on aika onneton.

Silloin mä se keksin! Saatana sairaala! Sinne!
Tarvin jonkun pikkukivan taudin, mistä selviää hengissä, mutta mikä pakottaa mut olemaan Ahvenistolla ainakin kaksi kuukautta. Mähän sitä paitsi diggaan sairaaloita!

Nyt tarvii keksiä tauti ja toivoa sellaista.
Mikään flunssahan ei kiinnosta ketään eikä sillä pääse sairaalaan.
Rytmihäiriöitähän mulla on -pahojakin-  mutta ne varmaan loppuu viikossa kun en juo.
Joku eksoottinen tauti? Mun kaverilla oli kerran joku helvetin heismato sydämessä, ja se oli aika vakava, mutta semmosen saa vaan Intian reissuilta. Mun räkäläreissuilta ei saa mitään klamydiaa kummempaa ja itseasiassa senkin hankkiminen oli hankaloitunut hitosti juoppouteni vuoksi…

Entäs syöpä? Ei tietty mitään vakavaa, vaan joku sellainen pikkukiva syöpä, mistä selviäisin tukka päässä ja hengissä…?
Tukankin kanssa olin valmis tekemään kompromissin.
Syövän tulisi kuitenkin olla kuitenkin sen verran tiukka, että se saisi valkotakkiset puhumaan vakavasti ympäripyöreitä vuoteeni vieressä.

”Vielä on liian aikaista sanoa mitään” huokaisisi lääkäri.

”Voi ei”, vanhemmat vastaisivat vetisillä silmillä ja unohtaisivat hetkeksi miten hirveä tytär olen.
”Voi ei”, sanoisivat ystävät. Nekin, joita heitin kerran tuopilla.
”Voi ei”, sanoisivat eksät ja nyksät, kummit ja kaimat, ja musta puhuttaisiin kerrankin kauniisti kahvipöydässä. Kuolevista pitää puhua kauniisti. Niin he ajattelisivat.

Sitten mä jotenkin selviäisin ja olisin muuttunut sytosstaattien avulla yhtäkkiä kohtuukäyttäjäksi (ja ihan vähän Pamela Anderssoniksi ) ja aloittaisin vihdoin aikuisen elämän. Saisin unelmieni duunipaikan jostain toimistosta missä olisi kokolattiamatto ja kahvikone. Siellä kertoisin hauskoja tarinoita villistä nuoruudestani; retkikirveistä ja porttikielloista, ja työkaverit nauraisivat.
Ne sanoisivat mua selviytyjäksi,  ja iltapäivällä arpoisimme perjantaipullon.
Se olisi Möettiä.
Elämä olisi kuplivaa, kepeää ja mä en enää koskaan astuisi lähiöräkälään.
Näin se menisi. Pitäisi saada vaan ensin tämä putki katki.

Ja siihen mä tarvin yhden syövän.

 

Kiitos kun et kuunnellut

 

Tänään kuiskaan suojelusenkelilleni suuren kiitoksen, että olen elossa, terve ja tukkakin on päässä. Vaikka tukan kanssa voin vieläkin tehdä kompromissin.
Ei. En todellakaan halua syöpää. En edes sitä pikkukivaa.
Ei ole olemassa pikkukivaa syöpää.

Alkoholismissa puhutaan puutteellisesta todellisuudentajusta, muttei mulla ollut todellisuudentajua enää lainkaan. Ei edes puutteellista, kuten ajatuksistani huomaa. Sairaus oli saanut kokonaan vallan mielestäni.

Tämä kertonee vain sen, että juoppo ihminen itsessään ei ole itsekäs. Itsekäs ihminen ei katko jalkojaan, toivo syöpää tai tee pahaa itselleen.
Sairaus on itsekäs. Se tekee pahaa ihan kaikille, jotka seisovat sen pakkomielteen edessä. Eniten ihmiselle itselleen. Hämmentävää ajatella miten hulluja sitä on joskus pohtinut…

Alkoholismista ja itsekkyydestä pitää runoilla seuraavalla kerralla lisää, koska mulla on taas kiire. Mun souperit aivot ajaa mua viettämään vapaapäivää isolle kirkolle, lammilaisittain siis Hämeenlinnaan, enkä ole ehtinyt edes juoksuttaan piskejä vielä. Pitää mennä. Tuulista tiistaita kaikille <3

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

X