Kristan syömishäiriötä hoidettiin vuosia masennuksena: ”Aloitin psykofyysisen fysioterapian, jossa painotetaan mielen ja kehon yhteyttä – se on tuntunut hyvältä.”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Krista Lindgren
Krista Lindgren on Syömishäiriöliitto SYLI ry:n kokemusasiantuntija. ”Avoimuus sairaudestani on auttanut itseäni paljon ja toivon, että se voi auttaa myös muita.” © SARA PIHLAJA
Ruoasta tuli pakkomielle Krista Lindgrenille jo ammattikoululaisena. Syömishäiriötä ei kuitenkaan otettu todesta, vaikka hän yritti kertoa, että ruoka ahdistaa häntä.

Teini-ikäisenä Krista Lindgren alkoi laihduttaa, lukea ravitsemusoppaita ja tehdä listoja kielletyistä ruoka-aineista. Jos hän söi mielestään jotain väärää, se piti oksentaa.

Krista pyrki äärimmäiseen terveellisyyteen ja sairastui aina vain pahemmin. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin hänen sairautensa otettiin tosissaan.

Päivittäiset punnitukset ja pakkomielle kehosta

”Olin 16-vuotias ja opiskelin catering-alaa ammattikoulussa. Siellä oli tapana, että kaikki syövät niitä ruokia, joita valmistettiin. Se ahdisti minua valtavasti, koska koulussa käytettiin ruoka-aineita, jotka olivat minun kielletyllä listallani. Olin jo alkanut laihduttaa ja punnita itseäni päivittäin. Minulla oli pakkomielle kehostani, ja koulunkäynti häiritsi rutiinejani.

Aloin keksiä syitä ruokailutilanteista pakoon pääsemiseksi ja jos en päässyt, oksensin kaiken syömäni pois. Välillä kävin ylikierroksilla, välillä taas olin euforisessa tilassa, kun tunsin, että hallitsen tilanteen täysin.

Jaksoin tätä noin vuoden, kunnes ravitsemustilani romahti. En syönyt enää juuri mitään, pyörtyilin ja hampaani ja ihoni olivat surkeassa kunnossa. Minut laitettiin suoraan kahdeksi viikoksi suljetulle osastolle. Silloin tajusin, että ehkä olen oikeasti sairas.”

Romahdus vei suljetulle osastolle

”Suljetulla osastolla minua hoidettiin masennuksen ja ahdistuneisuuden vuoksi, vaikka yritin puhua siitä, että juuri ruoka ahdistaa minua. Sain jatkohoidoksi vuoden psykoterapiaa. Sen jälkeen meni muutama vuosi ihan hyvin, ja pääsin eroon oksentelusta.

Kun täytin 18, menin töihin kaupan kassalle. Syömisen kontrollointi jatkui ja vaikeudet henkilökohtaisessa elämässä pahensivat aina tilannetta. Jouduin sairauslomalle, mutta vieläkään syömishäiriööni ei tartuttu.

Sain vasta parikymppisenä tietää, että teiniajan potilastietoihini oli kyllä merkattu häiriintynyt suhtautumiseni ruokaan. Miksei asiaan kuitenkaan puututtu? Siksikö, etten täyttänyt anoreksian kriteerejä?”

Syömishäiriö tunnistettiin vihdoin

”Päätin opiskella lähihoitajaksi ja pääsin heti valmistuttuani töihin. Viime vuonna perhepiirissäni tapahtui isoja kriisejä, ja kiire ja stressi laukaisivat sairauden uudelleen. Tällä kertaa asian huomasivat myös työkaverit.

Sain työterveyden kautta lähetteen psykiatriakeskukseen erittäin ammattitaitoiselle lääkärille, jolla on kokemusta syömishäiriöistä. Hän otti minut tosissaan ja tunnisti sen, että olen sairas. Oli aivan uskomaton tunne tajuta, että vihdoin joku ymmärtää! Koin voivani luottaa hoitoon.

Diagnoosini on epätyypillinen syömishäiriö. Lääkitystäkin yritettiin, mutta se ei toiminut. Käyn lääkärillä kontrollikäynneillä ja aloitin myös psykofyysisen fysioterapian, jossa painotetaan mielen ja kehon yhteyttä. Se on tuntunut hyvältä.

Kehoni on ollut kauan kireä, enkä ole pystynyt keskittymään enkä rentoutumaan.”

Refluksitauti on osa arkea

”Jatkuvasta stressitilasta on jäänyt minulle krooninen vatsan limakalvon tulehdus ja oksentelusta refluksitauti. Niihin minulla on lääkitys.

Minulla on edessäni haasteita etenkin itseni hyväksymisen kanssa. Se vaatii uskallusta, mutta avoimuus sairaudesta on edesauttanut parantumista. Myös se on iso asia, että olen pystynyt jatkamaan lähihoitajan töitä, koska pidän työstäni paljon.

Syömishäiriöitä ei edelleenkään tunnisteta kyllin hyvin. Tuntuu, että sairastavien tilanteen annetaan mennä tosi pahaksi, ennen kuin saa apua. Tästä pitäisi puhua enemmän.

Minua harmittaa, että syömishäiriötä sairastava saa helposti hankalan ihmisen leiman. Pitäisi vain ”muuttaa asennetta”.

Olen varma, että kukaan ei halua tätä sairautta. Syömishäiriötä sairastava ei ole vaikea tai erityisen huomionhakuinen ihminen. Hän on sairas.”

X