Kuunkuiskaajien Johanna Hytti: ”Murehtien ei voi elää”

Johanna Hytti ei peittele arpiaan eikä korvaansa. ”Ensin piti totutella uuteen karvakorvaan. Siinä kasvaa hiusta, koska iho siirrettiin päänahasta.”

Johanna Hytin käsi oli jo ovenkahvalla. Hän oli poistumassa terveyskeskuslääkärin luota.

”Ai niin. Katsotko vielä tuota korvalehdessäni olevaa luomea? Haluaisin sen pois”, Johanna sanoi lääkärille.

Lääkäri katsoi ja totesi luomen näyttävän siistiltä.

Luomi poistettiin juhannuksen alla.

Patologi tutkii poistetut luomet rutiininomaisesti, varmuuden vuoksi.

Johanna odotti tuloksia rauhallisena. Hänen mielessään ei edes häivähtänyt huoli, kun lääkäri soitti heinäkuun 7. päivä.

”On asiaa luomesta, mutta haluan kertoa sen kasvotusten. Tuletko heti?” lääkäri sanoi.

Johanna ymmärsi, että lääkäri ei huvikseen pyydä paikalle. Hän aavisti, että hänen elämänsä tulisi jakautumaan aikaan ennen ja jälkeen tämän puhelun.

Mieheni painosti lääkäriin

Johannan äiti ja mies olivat huomanneet luomen muuttumisen jo kuukausia aiemmin.

Pieni vaalea läikkä oli tummunut mustaksi, kohonnut hieman ihon pinnasta ja kasvanut kokoa.

Se sijaitsi oikeassa korvalehdessä, kohdassa, johon Johanna ei helposti nähnyt itse.

Lopulta mies painosti Johannan lääkäriin.

”En saanut mentyä ennen kuin toukokuussa, kun tuli muuta asiaa terveyskeskukseen.”

Heinäkuun 7. päivä, lääkäri kertoi, että viattoman näköinen luomi oli syöpää, melanoomaa.

Johannan sanavarastossa syöpä tarkoitti kuolemaa.

Johannan elämä muuttui hidastetuksi elokuvaksi, jossa oli yksi tunnetila.

Pelko.

Hän pelkäsi kuolemaa ja omia ajatuksiaan.

Lääkäri oli kehottanut jatkamaan normaalia elämää, mutta se oli vaikeaa.

Johannan 13-vuotias poika oli juuri lähtenyt kahdeksi viikoksi maalle isoisän luo. Mies oli töissä.

Johanna vietti päivät kauppakeskusten ihmisvilinässä, jotta ei olisi joutunut olemaan yksin ajatustensa kanssa.

”Hain ympärilleni elämää ja kauniita asioita. Shoppailin vaatteita, tuoksuttelin hajuvesiä, söin ihania leivonnaisia, tuhlasin terveystuotteisiin.”

Yksin ollessaan Johanna itki. Hän suunnitteli hautajaisensa ja valitsi sen mustan mekon, jossa hänet haudattaisiin.

Lakkasin jossittelemasta

Sitten poika tuli maalta kotiin. Johanna pakotti itsensä toiseen mielentilaan. Se oli mahdollista, koska sokkivaihe alkoi hellittää.

Hän alkoi löytää voimiaan.

”Eniten auttoi se, että hyväksyin ajatuksen kuolemasta. Ymmärsin, että en voi tietää, kuolenko tähän vai johonkin muuhun joskus myöhemmin. Eniten kuoleman ajattelemisessa suretti läheisten suru ja kaipuu, jonka he joutuisivat kestämään.”

Seuraavaksi tuli oivallus, joka muutti Johannaa eniten.

”Olen koko ikäni murehtinut asioita etukäteen ja jossitellut, mitä kaikkea voi sattua. Nyt olin siinä pisteessä, jossa oli pakko ymmärtää, että murehtien ei voi elää. Ainoa, mihin pystyn vaikuttamaan on tämä hetki.”

Siihen Johanna päätti nyt keskittyä.

Melanooman hoitona oli leikkaus. Operaatio häämötti parin viikon päässä, elokuun alussa. Johanna aikoi kohdata sen mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Hän kokosi itselleen sopivan toimintapaletin.

”Syöpä inhoaa happea ja hikoilua. Niinpä laitoin puhelimeeni appsin, joka laskee askeleeni. Pidin huolen siitä, että liikuin vähintään 10 000 askelta päivässä.”

Johanna teki myös tiedostavia hengitysharjoituksia, jotka auttoivat häntä keskittymään tähän hetkeen.

Hän lisäsi vihannesten syöntiä ja vähensi menyystään sokeria, punaista lihaa, valkoista jauhoa ja maitoa.

”En kokenut lähteväni sotaan syöpää vastaan, vaan valmistauduin ottamaan sen hetkeksi rinnalleni. Ajattelin, että sillä on jotain asiaa.”

Johanna meni leikkaukseen huippukunnossa.

Johanna on oppinut iloitsemaan murrosikäisen poikansa kiukusta. ”Ihanaa, nyt hän pitää minua terveenä.”

Rakastan kirurgiani

Johannan melanooman Breslow-mitta oli 1,8 millimetriä. Sen perusteella syöpä oli saattanut levitä.

Leikkauksia tehtiin kaksi kuukauden välein.

Ensimmäisessä operaatiossa korvasta poistettiin pala ja päänahan ihoa venytettiin korvalehteen. Kaulan oikealta puolelta poistettiin viisi vartijaimusolmuketta. Kahdesta löytyi syöpää.

Toisessa leikkauksessa poistettiin siksi kaikki 31 oikeanpuoleista imusolmuketta kaulalta. Korvalehden ulkonäkö viimeisteltiin ja päänahan ihoa tilkittiin Johannan reidestä höylätyllä ihotilkulla.

Toisen leikkauksen jälkeen, ennen kuin sai edes silmiään auki, Johanna hymyili kokeeksi ja liikutti hartiaa.

Oikea suupieli ja olkapää nousivat.

Helpotus oli suuri, sillä herkät hermoradat eivät olleet katkenneet leikkauksessa.

”Rakastan kirurgiani”, Johanna päivitti Facebookiin leikkauksen onnistumisesta ja lääkkeistä huumaantuneena.

Siihen Johanna ei ollut osannut varautua, että olisi niin kipeä leikkausten jälkeen.

Joka askel tärähti vaikka miten varoi. Pää ei kääntynyt, kaulaa särki, nouseminen sattui, korva oli kipeä.

Alku oli itkua. Mutta sitten ennen leikkausta löytynyt tasapaino palasi.

Minua kannateltiin

”Tajusin, että jos jään kuopan pohjalle, aiheutan itselleni vain hallaa. Aloin ohjata sitä, mitä päästän itseni ajattelemaan. Positiiviset ajatukset helpottivat oloani.”

Johannan isä asui heidän luonaan kaksi viikkoa kummankin leikkauksen jälkeen, hoiti päivät perheen kahta koiraa ja Johannaa.

Mies puhdisti hellästi ja kärsivällisesti leikkaushaavaa. Vasta murrosikään tullut poika teki kotitöitä oma-aloitteisesti eikä sanonut poikkipuolista sanaa äidille.

Kaikesta hoivasta ja myönteisestä ajattelusta kasvoi uudenlainen tunne.

”Se oli voimakas kokemus siitä, että minua kannatellaan, ja että elämä kantaa.”

Sellainen oli uutta Johannalle, kiltille suorittajalle.

”Pystyin antamaan vastuun toisille enkä murehtinut, että olisin taakka.”

Tai no. Ihan heti Johanna ei uskonut, vaan ryhtyi siivoamaan. Sairaana kun on luppoaikaa. Takapakki tuli heti. Kivut voimistuivat.

Pian jatkui myös ennen leikkausta alkanut sisäinen muutos.

Johanna alkoi nähdä syövän asiana, jolla on tärkeää sanottavaa.

”En pidä sattumana sitä, että syöpä tuli juuri korvaan ja levisi kurkkuun.”

Johannalla oli vuosia ollut ongelmia äänensä kanssa. Hän oli ennen melanoomaa lähtenyt hakemaan ääniongelmiinsa apua tiedostavasta psykoterapiasta. Hän teki syvä-sukellustaan luotettavan terapeutin tukemana ja pääsi perille siitä, että ääni oirehti pitkittyneen stressin takia. Mutta hän ei ollut vielä ymmärtänyt muutoksen kokonaisvaltaisuutta, joka tarvittiin tilanteen muuttamiseksi.

”Syöpä laittoi selän seinää vasten: jos et nyt ymmärrä, seuraava paikka on hauta.”

Tällä oli yllättävä seuraus.

Löysin valon

Johannan kuolemanpelko hävisi.

”Mietin kuolemaa päivittäin. Se on läsnä kaikkialla ja olen sinut sen kanssa. Idän viisauksiin kuuluu ajatus siitä, että kuolemaa tulisikin ajatella. Niin oppii arvostamaan elämää.”

Syöpä on tuonut Johannan elämään valoa.

”Olen saanut tästä näin paljon irti, koska olen saanut yhteyden syvimpään itseeni. Sieltä on alkanut pulputa iloa ja valoa.”

Mitä se valo on?

”Sisäistä rauhaa. Ei tämä sitä ole, että väkisin hymyillään. Varjoja tarvitaan, mutta ne eivät enää tunnu niin pimeiltä.”

Johanna haluaa jakaa saamiaan oivalluksia. Hän on juuri aloittanut itse kehittämänsä Ääntä elämään -kurssin joogakoulu Shantissa.

”Siellä opetellaan hengitystä, rentoutumista, läsnäolon taitoa, jossa omaa ääntään on turvallista etsiä.”

Kävelen aurinkoista puolta

Melanooman jälkeen Johanna on jättänyt auringonoton kokonaan.

”Minulla on aina mukana vähintään suojakerrointa 50. Enää en tosin vaihda kadun varjoisalle puolelle kuten tein viime kesänä.”

Hänen kesäänsä kuuluvat myös aurinkovarjot, lierihatut ja huivit.

”Peittävät kesävaatteet ovat usein löysiä ja roikkuvia. Siksi aion ostaa ihania kankaita ja teettää naisellisia vaatteita.”

Perheen lomailutapoihin melanooma ei juuri vaikuta.

”Lähden lomille hyvin suojautuneena.”

Sairastumisella on ollut myös sellainen konkreettinen vaikutus, että Johanna hankki toivuttuaan uuden työn. Hänestä tuli myyjä vaatteita ja sisustustavaroita myyvään liikkeeseen.

Työ myyjänä oli tärkeä, sillä Johannan kaltaiselle yksityisyrittäjänä toimivalle laulaja-musiikinopettajalle sairastuminen vei puolen vuoden työt.

En säry

Syöpä tuli ja muutti Johannan, mutta onneksi ei pysyvästi Johannan poikaa.

Hän ei ole koskaan ollut yhtä iloinen murrosikäisen kiukusta kuin viime syksynä.

”Äiti, voisitko olla joskus hiljaa”, poika tiuskaisi.

”Ihanaa, nyt hän pitää minua terveenä ja voi itse olla normaali. Hänen ei tarvitse pelätä, särkyykö äiti.”

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti