Vaikeasti vammaisesta Ritva Nikkilästä kasvoi sinnikäs pärjääjä - kunnes tuli syöpä: ”Järki-ihmisestä on tullut tunneihminen - olen nyt avoimempi ja tyytyväisempi itseeni”
Vaikeasti vammaisesta Ritva Nikkilästä kasvoi sinnikäs pärjääjä, joka ui olympiakultaa, opiskeli monta tutkintoa ja eteni töissä. Sitten tuli syöpä. Se opetti Ritvalle, että joskus saa olla myös heikko.
Ritva Nikkilä vakuuttaa usein lähes automaattisesti, että vammaisuus ei haittaa. Todellisuudessa se on vaikuttanut moniin asioihin ja vaikeuttanut selviytymistä arjessa.
Elokuussa 1961 Savitaipaleelle syntyi liki kymmenen pisteen tyttövauva. Jokin oli kuitenkin pielessä. Vauva kiikutettiin äidin luota heti pois.
Myöhemmin kätilö toi vauvan äidille nähtäväksi salaa lääkäreiltä. Äiti alkoi laskea vauvan sormia ja varpaita, mutta niitä puuttui – ja puuttui paljon muutakin.
Köyhään savitaipalelaiseen pienviljelijäperheeseen oli syntynyt lapsi, jolla oli synnynnäinen raajojen epämuodostuma. Molemmat kädet olivat lyhyet ja niissä oli vain kaksi sormea, nekin kiinni toisissaan. Oikeasta jalasta puuttui lähes kokonaan reisiosa eikä lonkkaniveltä ollut.
Talidomidin aiheuttamasta epämuodostumasta ei ollut kyse, vaan ilmeisesti silkasta sattumasta.
Palat elämäntarinaan
Näihin vuosiin Ritva Nikkilä, 57, on palannut usein viime vuosina. Koska vanhemmat ovat jo kuolleet, hän on haastatellut sukulaisia ja tutkinut vanhoja potilasasiakirjoja. Niistä ja omista muistoistaan hän on rakentanut elämäntarinaansa.
Palasista piirtyy kuva pienestä sitkeästä tytöstä, jonka oli pärjättävä pitkiä aikoja yksin sairaalassa.
”Minusta tuli selviytyjä olosuhteiden pakosta. Pärjäämiseeni vaikutti toki myös perusluonteeni: Olen aina ollut hyvin voimakastahtoinen, päämäärätietoinen ja sisukas. Jos olisin luovuttajatyyppi, en usko, että olisin nyt tässä.”
Vauva-aika sairaalassa – kouluikään mennessä 20 korjausleikkausta
Vauva-ajasta suurimman osan Ritva vietti sairaalassa. Hänelle tehtiin erilaisia toimenpiteitä ja leikkauksia. Kouluikään mennessä häneen käsiinsä ja jalkoihinsa oli tehty lähes 20 korjausleikkausta.
”Ei ihme, että koin sairaalan lähes kodikseni. Muistot ovat pääasiassa hyviä. Vielä aikuisenakin olen nähnyt sairaalaunia, kun minulla on ollut kuormittava elämäntilanne ja olen kaivannut hoivaa.”
Kun Ritva kolmevuotiaana sai proteesin, ei häntä pidellyt enää mikään. Hän oppi kävelemään ja juoksemaan heti. Kaikista parasta oli kuitenkin uiminen.
”Opin uimaan alle kouluikäisenä. Minusta oli itsestään selvää, että uin siinä missä muutkin lapset. Vedessä pystyin liikkumaan vapaasti ja olemaan tasavertainen muiden kanssa.”
Vastoin lääkäreiden suosituksia Ritvan isä päätti, että tyttöä ei panna vammaisille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen Helsinkiin vaan samaan kyläkouluun veljien kanssa.
Koulussa Ritvalla oli onni saada ennakkoluulottomia opettajia, jotka antoivat hänen tehdä kaikkea mitä muutkin lapset. Vammoistaan huolimatta hän kuului joukkoon, eikä häntä kiusattu.
Peukalo keskellä kämmentä
Haittaako teitä, jos otan tämän jalan pois? Näin 19-vuotias Ritva kysyi opiskelija-asunnon muilta asukkailta heti ensimmäisenä päivänä heidät tavatessaan. Ritvan mutkattomuus teki lähtemättömän vaikutuksen kämppäkavereihin.
Ritva oli aloittanut lukion jälkeen kotiteollisuuskoulun, vaikka äiti oli suositellut hänelle invalidien oppilaitosta ja lukion opettaja historian opiskelua. Ritva piti kuitenkin päänsä – hän halusi käsityönopettajaksi.
”Moni valittaa, ettei osaa tehdä käsitöitä, koska peukalo on keskellä kämmentä. Minulla ei ole peukaloita lainkaan, mutta pystyn silti tekemään käsilläni vaikka mitä.”
Kotiteollisuuskoulun jälkeen Ritva kuitenkin ymmärsi, ettei pystyisi opettamaan oikeita tekniikoita kymmensormisille oppilaille. Haave unelma-ammatista piti unohtaa.
”Olin ylioppilas, ja minulla oli ammatillinen koulutus. Ainut työ, mitä minulle tarjottiin, oli kehitysvammaisille tarkoitettu suojatyö. Se oli pysäyttävää. Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kohtaamaan sen, että olen vammainen.”
Ritva päätti, että suojatyökeskukseen hän ei jää, sillä paikka oli hänelle täysin väärä. Parin vuoden kuluttua hän pääsikin töihin kehitysvammaisten työtoiminnan ohjaajaksi.
Hyvä uimaan – mitaleja paralympialaisista
Sitten kuvioihin astui uinti. Ollessaan kuntoutuksessa Ritvalla oli aikaa kauhoa altaassa, ja hän sai ohjaajalta kannustavaa palautetta uimataidoistaan. Tästä innostuneena Ritva kysyi Invalidiliitosta, millaista toimintaa heillä olisi uimareille.
Hän pääsi heti valmennusryhmään. Lyhyen harjoittelun jälkeen hän osallistui Göteborgissa parauinnin MM-kisoihin, joissa pääsi finaaliin.
Vuonna 1988 olivat vuorossa Soulin paralympialaiset. Siellä Ritva voitti selkäuinnissa kultaa ja vapaauinnissa hopeaa ja pronssia.
”En ajatellut muuta kuin sitä, että minä vain uin ja teen parhaani. Kun voitin olympiakullan, oivalsin viimein, että taidan olla aika hyvä uimaan.”
Savitaipaleella kylän oma olympiavoittaja otettiin vastaan juhlamenoin ja hänen hyväkseen järjestettiin rahankeräys. Se kosketti Ritvaa syvästi.
Ritva osallistui vielä Barcelonan paralympialaisiin, joissa hän ui hopeaa. Sitten hän jätti uinnin.
”Se oli hienoa aikaa, sillä pääsin matkustelemaan joukkueen kanssa eri puolille maailmaa. Olisin voinut jatkaa kilpauraa, mutta päätin, että on aika alkaa opiskella ja hankkia ammatti.”
Opiskelua työn ohessa
Laman keskellä, vuonna 1992, Ritva valmistui sosiaalikasvattajaksi. Pääsykokeen haastattelussa häneltä oli kysytty, miten hän voi toimia esimerkiksi lastenkodissa murrosikäisten nuorten ohjaajana, koska hän on vammainen.
”Ilmeisesti osasin perustella kykyni, sillä pääsin sisään harvojen valittujen joukossa.”
Opintojen jälkeen Ritva sai työpaikan Savitaipaleelta perhepäivähoidon ohjaajana.
Jälkeenpäin hän kuuli, että kunnansihteeri oli vastustanut valintaa, koska ei uskonut Ritvan selviävän. Ritvahan selvisi. Kunnansihteeri myönsi suoraselkäisesti olleensa väärässä.
Myöhemmin Ritva opiskeli vielä sosiaalityön maisterintutkinnon työnsä ohessa. Nykyään hän työskentelee Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin aikuissosiaalityön vastaavana sosiaalityöntekijänä.
”Lähes koko aikuisuuteni ajan olen pyrkinyt näyttämään, että pystyn toimimaan kuten vammattomat. Luulen, että monet ystäväni ja työkaverini eivät edes ajattele, että minussa olisi jotain erityistä.”
Imusolmukesyövästä on seurannut jotain hyvääkin. ”Olen avoimempi, rennompi ja tyytyväisempi itseeni.” Arttu Muukkonen
Diagnoosina syöpä
Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Vuonna 2012 sitkeän kuumeilun ja väsymyksen syyksi osoittautui imusolmukesyöpä. Ritva sai diagnoosin keskellä työpäivää. Hän ajoi sairaalasta töihin asiakastapaamiseen.
Rankkojen sytostaatti- ja sädehoitojen jälkeen Ritva sai kuulla, että syöpä oli levinnyt ja että kantasolusiirto olisi ainoa, mikä hänet pelastaisi.
Uusi yllätys kuitenkin odotti:
”Kävi niin, että Helsingissä tehtyjen tutkimusten jälkeen todettiin, että kasvain ei ollutkaan levinnyt eikä kantasolusiirtoa tarvitakaan. Epävarmuus kuitenkin jäi. Sen kanssa on vain opittava elämään.”
Ritvalle sairastuminen ja sairaudesta toipuminen oli sysäys uuteen. Hän hakeutui psykoterapiaan ja alkoi käydä läpi elämäänsä – vauva-ajasta asti.
”Olen oivaltanut, miksi minusta tuli selviytyjä, jonka on ollut äärimmäisen vaikea näyttää heikkouttaan ja pyytää apua. Olin oppinut ottamaan tilan haltuun ja näyttämään ulospäin, että minulla on vahva itsetunto. Sisäisesti olin kuitenkin epävarma, hyväksytäänkö minut.”
Vakava sairaus rikkoi suojamuurin, jonka Ritva oli rakentanut. Samalla hänen elämänasenteensa muuttui.
”Järki-ihmisestä on tullut tunneihminen. Olen avoimempi, rennompi ja tyytyväisempi itseeni. Aiemmin pidin tärkeimpänä sitä, että minulla on hyvä ammatti ja että asiat olivat hallinnassani. Nyt tiedän, että mitä tahansa voi tapahtua milloin vain.”
Ritvan mielestä tärkeintä on hyvä elämä, johon kuuluu ystäviä, liikkumista luonnossa ja mukavaa tekemistä.
Ja aina ei tarvitse pärjätä. Joskus voi olla myös hauras ja heikko.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti
Kummityttö kertoo: ”Ritu menee suot ja pellot läpi”
Kun ajattelen kummitätiäni Ritva Nikkilää, en ensimmäisenä kuvailisi häntä sanalla vaikeavammainen. Ensin kuvailisin sanoilla ihana ja reilu kumpsatäti, joka on ollut aina läsnä.
Isäni ei ole ollut tiiviisti läsnä elämässäni, joten Ritu on ollut minulle varavanhempi. Suhteemme on muodostunut läheiseksi.
5-vuotiaana tein hänen kanssaan ensimmäisen ulkomaanmatkan. Sen jälkeen reissasimme joka vuosi, kunnes tulin täysi-ikäiseksi. Teemme yhä yhteisiä matkoja, joilla ovat mukana myös 5- ja 7-vuotiaat lapseni.
Ritu ei ole koskaan antanut oman erityisyytensä vaikuttaa mihinkään. Hän on aina tehnyt oman päänsä mukaan, mennyt suot ja pellot läpi. Jo lapsena haaveilin hammasrautojen ja silmälasien lisäksi proteesijalasta, mikä ehkä kertoo jotakin.
Vasta aikuisena olen tajunnut sen, miten paljon haasteita hänen elämässään on, vaikkei hän ole antanut niiden näkyä. Tietyt asiat, kuten vaikkapa matkalaukkujen nostaminen tai lumitöiden tekeminen, vaativat häneltä paljon enemmän ponnisteluja kuin meiltä muilta.
Ritu on hoitanut aina itse kaiken ja myös näyttänyt, että minä kyllä pärjään.
Nykyään Ritu saattaa kuitenkin kysyä apua, mutta ei hän edelleenkään sitä kovin mieluusti tee. Luulen, että joissakin asioissa hän on nykyään spontaanimpi ja armollisempi itselleen.
Nita Pyykkö