Teksti:
Seuran toimitus

DOKUMENTTI ”Hauhauhauuuu”, Neumann ulvoo ylös keikkapaikan kattoon ja tytöt kirkuvat. Elävä arkisto näyttää meille jälleen kerran, miten porilaisyhtye Dingo onnistui saamaan teinit hysteriaan 30 vuotta sitten.

Musiikkia kuullaan vähän, eikä bändi saa taaskaan kunniaa siitä, että se teki lyhyen kukoistuksensa aikana vaikuttavan määrän yltiöromanttisia pophelmiä.

Kokonaisuuden herkkupala on Arvo Tuomisen toimittama A-raportti: Dingo-mania. Kuivasti vinoileva Tuominen tapaa dingolaiset aamukrapulaisena ja onnistuu näyttämään heidän hämmennyksensä fanihysterian ja pilkkahuutojen keskellä. Bändiä paljon terävämmin tuntojaan analysoivat teini-ikäiset fanit, jotka tiedostavat pörrötukkaidolipoikien hetkellisen roolin omassa elämässään.

Dingo teki nopean purkautumisen musiikkia. Ei orgasmi voinut jatkua ikuisesti ja siitä muistuttaa dokumentti Kerran vielä – Dingo. Kamerat seuraavat bändiä sen viimeisellä, tappiolle jääneellä jäähallikiertueella vuonna 1986. Jammaileva bändi yrittää epätoivoisesti karistaa teinimaineensa soittamalla Hurriganesia. Katkeran lopun henki on ilmassa, kun takahuoneessa kinataan iskelmämusiikista.

Vaikka Neumann on vilautellut viime vuosina jälleen biisintekokykyjään, hänen keskustelutapansa on muuttunut levottomaksi. Marko Gustafsson joutuu muisteluhaastattelussa Arkistovieraana: Neumann johdattelemaan 53-vuotiasta popparia, että saa tältä edes muutamia järjellisiä vastauksia.

Väärinymmärretty nero on tehnyt paljon sabotoidakseen taianomaisen maineensa. Hylätyn sankarin rooli tosin sopii hänelle. Neumannin sanoitusten päähenkilö jää aina yksin ja itkee illalla itsensä unelmiin.

Tero Kartastenpää

Elävä arkisto: Dingo 30 vuotta ti 30.10. klo 21.55 Teema

X