Teksti:
Seuran toimitus

On helppo kuvitella kiitollisempiakin tehtäviä kuin filmatisoida ehkä kaikkien aikojen rakastetuin Helsinki-kuvaus. Puhe on Kjell Westön romaanista Missä kuljimme kerran (alkuteos Där vi en gång gått), joka kuvaa lähinnä herrasväen fiktiivisiä kohtaloita pääkaupunkiseudulla vuosina 1905–1944.

Kirjan päähenkilöksi ihmisten yli nousee muuttuva ja kasvava kaupunki, jota Westö palvoo kuten Sinkkuelämää palvoo New Yorkia. Vivahteikas romaani sai Finlandia-palkinnon vuonna 2006.

Tuottaja Aleksi Bardy osti filmatisointioikeudet tehdäkseen kirjasta tv-sarjan. Ennen sitä valmiiksi ehti kuitenkin elokuva, joka saapui valkokankaille tämän vuoden lokakuussa.

”Tein sopimuksen kuusiosaisen sarjan ohjaamisesta”, sanoo ohjaaja Peter Lindholm, jonka aiempia töitä ovat muun muassa jännityssarja Ilman kavaluutta (1996) sekä elokuva Leijat Helsingin yllä (2001), joka myös perustui Kjell Westön aiempaan menestysromaaniin.

”Kuvaukset alkoivat elo-syyskuun vaihteessa 2010. Tuotantoyhtiö näki ensimmäisten kuvausten tuloksissa potentiaalia pitkään elokuvaan.”

Käsikirjoittaja Jimmy Karlsson laati elokuvan sujuvuuden lisäämiseksi muutaman lisäkohtauksen, jotka ikuistettiin muutamana lisäkuvauspäivänä.

”Kuvasimme ennen kaikkea tarinaa, emme elokuvaa tai sarjaa”, Lindholm sanoo.

Sarjan alku ja elokuva näyttävät samalta. Molempien ensimetreillä naispäähahmo Lucien (Jessica Grabowsky) tärkein lemmenkohde Allu on vasta pikkupoika (Otso Hultkrantz). Painotuseroja kuitenkin on. Siinä missä elokuva keskittyy kuvaamaan juuri Lucieta ja hänen lemmenelämäänsä, sarjassa on useampia päähenkilöitä.

Vaikka Westö avusti Karlssonia käsikirjoituksessa, elokuvaa ja sarjaa ei kannata verrata 600-sivuiseen kirjaan. Ruudun eteen kannattaa asettua avoimin mielin – tässäkin tapauksessa nauttimaan hivelevän kauniista Helsingistä.

Näin upeaa menneen maailman kuvausta ei kotimaisissa sarjoissa ole nähty sitten Myrskyluodon Maijan (1975). Miljöön yleisarvosana on paljon lähempänä BBC:tä kuin Hovimäkeä. Suuri osa kiitoksesta kuuluu helsinkiläiselle animaatiostudio Kombolle, jonka työn jälkeä on nähty mainoksissa sekä pitkässä lastenanimaatiossa Ella & Aleksi – Yllätyssynttärit (2011).

”Meillä oli kuvauspaikkoja ympäri Helsinkiä, Länsi- ja Itä-Uudellamaalla”, Lindholm kertoo. Elokuva ja sarja ovat vielä lumisempia kuin Etelä-Suomen ennätysluminen viime talvi.

Lumisateesta 95 prosenttia lisättiin jälkikäteen. Välillä kuvista poistettiin esimerkiksi nykyaikaisia lamppuja tai kahvoja, joiden puuttumista ei edes huomaa. Helsingin Kauppatorilla käyneet taas huomaavat varmasti, että erään joukkokohtauksen taustalla on 1960-lukulaisen Stora Enson pääkonttorin sijaan paikalla aiemmin sijainnut asuintalo.

Ohjaaja Lindholm ei lämpene epookki-sanalle.

”Lähdimme kuvaamaan tarinaa samalla asenteella kuin olisimme kuvanneet nykyaikaa”, hän sanoo, mutta myöntää, että elokuvan nuoret keskushahmot ovat aikansa kasvatteja. Heidän käytöksensä voi joistakin vaikuttaa jähmeydeltä.

”Esimerkiksi Cedi ja Eccu oli kasvatettu sotilaallisella kurilla”, Lindholm viittaa Lucien sotahulluun veljeen (Oskar Pöysti) ja läheiseen ystävään (Jakob Öhrman).

Suomalaisyleisö odottaa viihteeltä realismia, jonka Missä kuljimme kerran saavuttaa hahmojen ja kuvien tasolla. Pääkaupunkiseudusta kertovilla ruotsinkielisillä fiktioteksteillä ja -filmatisoinneilla on kuitenkin tapana teeskennellä, ettei suomen kieltä ole olemassa kuin ehkä sukunimissä.

Tosiasiassa viime vuosisadan alkupuolella Helsingin asukkaista lähes puolet oli suomenkielisiä, lisäksi seudulla puhuttiin paljon venäjää. Missä kuljimme kerran -aloituksessa puhutaan ruotsin lisäksi pari lausetta saksaa. Ohjaaja ihmettelee, miksi suomen kielen puuttumisesta edes kysytään.

”Voisin kuvitella, että tulevassa Mannerheim-elokuvassa päähenkilö puhuu suomea, jota hän ei todellisuudessa osannut”, Lindholm sanoo.

”Kysymyksesi on kielirasistinen. Sekakielet aiheuttavat käytännön ongelmia sarjan ja elokuvan teossa.”

Helsinki – onneksi – kuuluu meille kaikille.

Minna Kontkanen

Missä kuljimme kerran ke ja to klo 21.00 FST5

X