Eeva-Leena Pokela nauttii eläkeläisen ex-tempore -elämästä: ”Aamulla en vielä tiedä, mistä illalla löydän itseni”
Kun Eeva-Leena Pokela jäi eläkkeelle Sibelius-Akatemian lehtorin työstä, univelka ja stressi väistyivät. Hän huomasi ilokseen, että hetkessä elämisestä tuli paljon helpompaa kuin ennen.
”Olen mennyt päivä kerrallaan ja ollut kiitollinen, että olen ollut terveenä ja hyvässä kunnossa. Se on iso asia. Kaikista tärkeintä on, että pystyy olemaan tässä hetkessä tyytyväisenä”, Eeva-Leena Pokela sanoo.
Eeva-Leena Pokela on laulamassa vieraassa kokoonpanossa aivan vieraassa ympäristössä. Hänen pitäisi esittää kappale, jota hän ei tunne. Tilanne tuntuu ahdistavalta.
Sitten Eeva-Leena herää. Se olikin vain unta. Hän huokaisee helpotuksesta.
Laulaja ja professori näkee yhä silloin tällöin painajaisia työelämästä, vaikka hän on ollut eläkkeellä työstään Sibelius-Akatemian lehtorina pian neljä vuotta.
Viimeisiä työvuosia määritti kuormittavuus. Oli paljon asioita, jotka piti suunnitella, tehdä ja päättää itse. Koulutusorganisaatiossa uusien digitaalisten oppimisalustojen omaksuminen lisäsi myös työn haastavuutta.
Eeva-Leena saattoi ottaa päiväunia, jotta jaksoi tehdä töitä iltaan saakka. Univelkaa oli kertynyt niin paljon, että ensimmäiset vuodet eläkkeellä hän vain nukkui ja nukkui.
”Oli yllättävää huomata, miten kova väsymys jäyti koko kehoa. Vasta nyt univelka ja työhön sekä aikatauluttamiseen liittyvät paineet ja stressi ovat poissa”, hän sanoo.
”Nyt on ollut aikaa tutkia, olenko iltavirkku vai aamuvirkku”
Mansikkakorvakorut heiluvat heleän naurun tahdissa. Aiemmin päivällä kodin pakastin on temppuillut, mutta Eeva-Leenasta, 68, ei näy merkkiäkään stressistä. Eläkeläinen on vapaa aikatauluista.
Helppoa se ei ole aina ollut. Kun Eeva-Leena Pokela jäi eläkkeelle marraskuussa 2018, vaikeinta oli päästä eroon vuodenaikojen ja viikkojen rytmistä. Opettajan työ tahdittuu lukuvuoden tahdissa, ja varsinkin joulun alla ja keväällä viimeiset viikot ovat hektisiä.
Eläkkeellä Eeva-Leena on saanut ensimmäistä kertaa vuosiin seurata kevään tuloa ja ihailla, miten hempeän vaaleanvihreinä puut viheriöivät. Myös aika on muuttanut merkitystään.
”Tuntuu vapauttavalta tässä vaiheessa huomata, että en tiedä, minkä numeroinen päivä on menossa. Viikonloput ovat hävinneet, kun ystävien kanssa voi tavata tai järjestää juhlia myös arkena.”
Eeva-Leena on huomannut, että vaikka eläkkeellä olo on vapaata elämää, päivärytmin pitäminen on hänelle tärkeää. Työssä käydessään hän saattoi herätä kuudelta kuntoilemaan ennen työpäivää, mutta nykyään aikaiset aamut ovat jääneet.
Yleensä Eeva-Leena herää viimeistään kahdeksan maissa. Viimeiset puoli vuotta arkea on rytmittänyt koiranpentu, Pontus-mopsi, jonka hän hankki yhdessä nuorimman tyttärensä kanssa.
”Päivärytmini muotoutuu vielä. Nyt on ollut aikaa tutkia, olenko iltavirkku vai aamuvirkku. Työuran aikana oli pakko olla molempia, mutta nykyään herään luonnon rytmiin.”
Kukaan ei kysellytkään perään
Eeva-Leena pitää eläkkeelle jäämistä samanlaisena elämän merkittävänä etappina kuin kouluun menoa, opintojen aloittamista tai työelämään siirtymistä. Muutos ei pelottanut mutta vaati valmistautumista. Hän halusi siirtää hiljaista tietoa seuraajalleen ja kollegoille jo varhaisessa vaiheessa.
Lopulta työelämästä jättäytyminen tapahtui jouhevasti, sillä Eeva-Leena jatkoi töitä tuntiopettajana ensimmäisen eläkevuotensa ajan. Hän myös säilytti yhteyden vanhoihin työkavereihin kuulumalla opettajayhdistykseen.
Silti hän myös yllättyi, ettei kukaan kysellytkään perään. Työt jatkuivat uusilla tekijöillä.
Vaikka työpaikalta ei soiteltu, entiset oppilaat kaipasivat yhä Eeva-Leenan neuvoa. Kuluneen vuoden aikana häntä pyydettiin myös helsinkiläisen Apollon yhteiskoulun kummiopettajaksi. Luottamustehtävä on kolmivuotinen, ja luovista aloista kiinnostuneet yläkoululaiset ovat päässeet tutustumaan Eeva-Leenan kanssa taiteen tekemiseen muun muassa Lallukan taiteilijatalossa.
”Tällainen monen sukupolven yhdessä oppimisen jatkumo on ollut uskomaton juttu. Nämä oppilaat, heidän opettajansa ja minä. Tulee hyvä mieli vuosista, kun itse opetin. Tuntuu, että pedagogia ei ole mennyt romukoppaan.”
Eeva-Leenan purjehduskaverina on kymmenen viime vuotta ollut aviomies Christian Nyman. Pari meni naimisiin keväällä 2018. ”Sitä ennen lapset vähän ihmettelivät, onko tämä edes vakituinen suhde. Naimisiin meno oli hyvä idea. Tuon tyypin kanssa voin lähteä purjehtimaan loppuelämäkseni.” © Tommi Tuomi
”On ihana vain olla ja antaa ajan kulua”
Kun Eeva-Leena Pokela jäi eläkkeelle, aviomies Christian ”Nalle” Nyman oli viettänyt vapaaherran elämää vuoden verran. Ensimmäisenä yhteisenä eläkevuonnaan he ehtivät matkustella lähes puolet vuodesta ja kävivät pisimmillään kolmen viikon purjehdusreissuilla.
Koronapandemian myötä matkustus on jäänyt. Ennen koronarokotteiden saapumista Eeva-Leena ja Nalle viettivät karanteeniaikaa pelaamalla kahdestaan korttipelejä, etenkin räväytystä eli rommipottua, tai pakkaamalla kahvit ja eväät mukaan ja viettämällä kahvihetkeä luonnossa.
Hiljalleen normaali arki on taas palannut, ja korttipelit ovat onnistuneet muidenkin kuin oman puolison kanssa. Eeva-Leenan korttipeliporukasta osa on pelannut yhdessä viissatasta ja myöhemmin myös räväytystä jo vuodesta 1965. Ystävyys on säilynyt vuosikymmenien ajan.
Eläkkeellä on ollut enemmän aikaa myös sosiaalisten suhteiden hoitoon. Eeva-Leena on halunnut tavata ja auttaa etenkin itseään vanhempia ystäviään.
”Minusta kannattaa valmistautua ajoissa ja miettiä etukäteen, mitä haluaa eläkkeellä tehdä. Toisaalta taas on ihana vain olla ja antaa ajan kulua. Katsoa, miltä elämä alkaa näyttää.”
Eeva-Leena ja aviomies Nalle ovat luopuneet omasta veneestä, mutta käyvät yhä purjehtimassa vuokraveneellä. Lisäksi he golfaavat. Se on harrastus, jonka Eeva-Leena aloitti jo 1980-luvulla, mutta johon ei koskaan työelämän aikana pystynyt irrottautumaan niin pitkäksi aikaa kuin lajin harrastaminen olisi vaatinut.
Eeva-Leena myös soittaa enemmän kuin työvuosiensa aikana. Kun Eeva-Leenalle myönnettiin professorin arvonimi, hän sai ystäviltään lahjaksi pienen punaisen yksirivisen concertinaharmonikan. Soitin on yksi haastavimmista, mutta Eeva-Leenaa se ei ole hidastanut. Hän soittaa monia instrumentteja ja on halunnut opetella tämänkin soittimenkin. Se vaatii aivojumppaa.
Eläkkeellä Eeva-Leenalla on ollut aikaa palauttaa mieleen myös vanhoja kappaleita, jotka hän on joskus osannut soittaa ulkoa. Pianokappaleista Jean Sibeliuksen tuotannon ja Bachin preludien ja fuugien löytäminen uudelleen ilahduttaa häntä loputtomasti.
”Olen opetellut myös kutomaan. Kaverini ovat hyviä siinä, ja yhteisellä reissulla ajattelin, että tämän taidon voisin yrittää opetella. Korona-aikana sukkia alkoi syntyä, ja aloin myös maalata enenemässä määrin.”
”Eläkkeelle jääminen oli helpotus”
Eläkkeellä olossa eniten Eeva-Leena Pokela on nauttinut tavallisesta arjesta. Toisaalta iloa on tuonut myös, että hän voi lähteä yhtäkkiä teatteriin, elokuviin ja konserttiin nopealla aikataululla vailla suuria suunnitelmia.
”Hetkessä elämisen taito on ollut minulla myötäsyntyisenä tai jatkumon opetuksena, mutta tässä vaiheessa elämää sitä voi toteuttaa enemmän. Ex tempore -elämää on helpompi viettää eläkeläisenä. Aamulla en vielä tiedä, mistä illalla löydän itseni.”
Heti eläkkeelle jäätyään Eeva-Leena kuvaili eläkkeelle jäämistä kuin narujen irti päästämiseksi. Hän allekirjoittaa yhä ajatuksen.
”Tuntuu kuin köydet olisi irrotettu ja voi lähteä seilaamaan. Eläkkeelle jääminen oli helpotus. Nyt on aikaa itselle, ja on paljon asioita, joita voi vielä tehdä ja kokeilla. Menen silmät avoimena kohti tulevaa. Kun katson neljän lapseni ja kahden bonuslapseni elämää työ- ja uraputkessa, hävettää tunnustaa, että eläkkeellä elämä on huomattavan helppoa”, hän pohtii.
”Turhat jupinat ovat jääneet menneisyyteen”
Viime vuosien aikana Eeva-Leena Pokela on menettänyt monta ystävää ja moni läheinen on myös sairastunut vakavasti. Terveyden merkitys on korostunut entisestään.
”Elämästä pitää nauttia niin kauan kun sitä on ja saa olla terveenä. Turhat jupinat ovat jääneet menneisyyteen.”
Hänelle itsestä huolehtiminen ja liikunta ovat tärkeitä siksikin, että hän haluaa olla iloksi lapsenlapsille ja lapsille. Vuosi sitten potkulautailija törmäsi Eeva-Leenaan, kun hän oli pyöräilemässä. Kunnollinen kypärä pelasti vahingoilta, mutta tapaus säikäytti. Nykyään Eeva-Leena välttää pyöräilemistä Helsingissä ruuhka-aikoina.
Turvaa ja tukea tuo puoliso, jonka kanssa Eeva-Leena hoitaa kahden kodin kunnossapidon. Mökistä he ovat luopuneet, mutta omakotitalo toimii kesämökkinä ja huvilana, vastapainona Lallukan kodin kaupunkielämälle.
Toistaiseksi he jatkavat elämää kahden asunnon välissä, mutta suhteen vakiinnuttaminen avioliitolla keväällä 2018 oli tärkeä askel myös vanhuuden varalta.
”Oli lapsillekin helpotus, että huolehdimme toinen toisistamme ja olemme lähiomaisina, jos jommallekummalle tapahtuu jotain.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 9/22.
Tuore professori Eeva-Leena Pokela ei aio olla toimeton eläkkeellä. ”Innostun jokaisesta päivästä ja odotan, että mitähän tänään tapahtuu.” © Tommi Tuomi / Otavamedia
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti