Hyvää yötä, Olli Lindholm - Näin äidin pojasta kasvoi suomalaisten miesten tunteiden tulkki

Kohtaus tuli yöllä ja vei nopeasti.

Se oli suomalaisen keski-ikäisen miehen tavallinen kuolema.

Poissa oli 54-vuotias isä, poika, miesystävä.

Mies oli työyhteisönsä johtaja ja vastuunkantaja. Omalla alallaan hän oli nuorempien kollegojen kannustaja ja turvallinen suuri syli.

Hänen kuolemansa oli yllätys ja järkytys. Hänen työnsä jäi kesken.

Hän oli tavallinen suomalainen keski-ikäinen mies.

Paitsi että kaikki tiesivät, kuka hän oli.

Äidin poika

Vanhemmat ovat pitkästi päälle kolmekymppisiä, kun Olli Ilari syntyy Porissa maaliskuussa 1964.

Hän on vanhempiensa ainoa yhteinen lapsi. Isällä on neljä aiempaa lasta. Heitä Olli ei omien sanojensa mukaan koskaan näe, eikä edes tiedä heidän nimiään.

Isä tunnustaa Ollin vasta isyystestin jälkeen.

Isä on palvellut vapaaehtoisena sodassa, vain 17-vuotiaana lähettinä. Hän tekee reissuhommia rakennustyömailla, on paljon poissa kotoa ja juo liikaa.

Ollista tulee äidin poika. Heillä on aina hyvät välit.

Äiti ja poika asuvat kaksiossa. Poika on levoton ja huono koulussa. Hän menee kuutosen keskiarvolla ammattikouluun ja opiskelee levyseppä-hitsaajaksi.

Se on järkevä ammatti työläiskaupungissa, jossa toimii telakka.

Ammattikoulussa hän on johtohahmo, jonka perässä muutkin hankkivat nahkarotsin. Hän rakastuu Pelle Miljoonan musiikkiin ja puhuu itsensä jonkin pikkubändin keikalle solistiksi laulamaan Pellen Ei oo järkee mennä armeijaan.

Hän on kuudentoista ja tietää ryhtyvänsä rocktähdeksi. Mutta silti hän hankkii töitä kaupungin kiinteistötoimistosta, koska ihmisen pitää hoitaa omat asiansa.

Äiti tekee yhä kavereille kaksioon siskonpetit ja laittaa voileivät, kun nämä tulevat kylään.

Vielä silloinkin, kun oven takana on lauma teinityttöjä.

Hiukan pullea

Maaliskuussa 1984 Suosikki-lehti kirjoittaa Yö-yhtyeen uskomattomasta noususta porilaisista duunaripiireistä Suomi-rockin huipulle. Ensilevy Varietee on juuri myynyt timanttia.

Rauhallinen Olli on bändin auktoriteetti ja organisaattori. Hän hoitaa raha-asiat ja katsoo, että duunit tulee tehtyä.

Rauhalliseksi väitetty Olli ei ole vielä täyttänyt kahtakymmentä.

Ystävän mielestä Olli ei ollut rauhallinen, vaan pikemminkin säätäjä, jonka jutuille oli pakko nauraa pissat housussa.

Etenkin alussa kaikki on hauskanpitoa, mutta sama hulvattomuus säilyy hänessä läpi vuosien.

Olli ei ole bändin paras soittaja eikä lauluntekijä. Laulamisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Siitä häntä pilkataan viimeiseen asti.

Ollia harmittaa, että hän on toisinaan hiukan pullea. Hän valittaa kavereilleen, että nämä voivat syödä mitä tahansa, mutta jos hän syö yhden viinerin, tulee heti kymmenen kiloa lisää.

Biisit tekee Jussi Hakulinen. Ollin osaaminen on sitä, että hän tajuaa Hakulisen lahjakkuuden heti, kun kuulee ensimmäisen kerran tämän esittävän laulujaan.

Vaikka Olli on Yön laulaja, hän ei ole itseoikeutetusti bändin keulakuva. Kun Suosikki järjestää ”Vuoden Macho-Mies ’84”-äänestyksen, sen voittaa Hakulinen. Olli on kuudes.

Yhtyeen organisaattori hän joka tapauksessa on. Hän hoitaa bändin asioita tulevat 35 vuotta. Hän on johtaja ja ottaa vastuun.

Sittenkin, kun Hakulinen jättää yhtyeen jo kesällä 1985 ja kaikki näyttää ensin olevan ohi.

Sittenkin, kun on annettava bändikavereille potkuja.

Raitistuja

Kun Yöllä menee 1980-luvun lopulla huonosti, Olli siivoaa henkensä pitimiksi. Työpaikalla hän rakastuu.

Hän menee naimisiin ja saa pojan ja tyttären.

Hän ei ole aina kuukauden aviomies, minkä hän myöhemmin auliisti myöntää. Hän tekee reissuhommia, on paljon poissa kotoa ja juo liikaa – kuten isänsä.

Isä kuolee 1998 sairaana ja yksinäisenä. Olli menee hautajaisiin. Myöhemmin hän sanoo, ettei silti tiedä, missä isän hauta on, ja että hautajaisissa kukaan ei kaivannut tai surrut vainajaa.

Niin hän sanoo: ei kukaan.

Kierre isältä pojalle katkeaa ainakin osittain. Olli raitistuu pitkäksi venähtäneiden 36-vuotissyntymäpäivien jälkeen. Hän kuuluu niihin, joiden on yksinkertaisesti pakko jättää alkoholi.

Sekään ei tuo mielenrauhaa.

Ystävän mukaan hän puristi mailaa välillä liian lujaa, oli sitten kyse työstä tai ihmissuhteista.

Vuosituhat vaihtuu, Yön kokoonpano vaihtuu jälleen kerran, ja Ollin juominen vaihtuu kuntoiluun.

Viisi seuraavaa levyä myyvät platinaa. Niistä ensimmäinen, Rakkaus on lumivalkoinen, myy platinaa moninkertaisesti. Sen nimikappale on Jussi Hakulisen tekemä ja klassikko jo syntyessään.

Uudella vuosituhannella Olli Lindholmia ihailevat Yön 1980-luvun fanien äidit ja tyttäretkin. Hän laulaa täysille konserttisaleille, saa Iskelmä-Finlandian ja itkee televisiossa kuunnellessaan suojattejaan Voice of Finlandissa.

Hän on suositumpi kuin koskaan.

Mutta ei se riitä.

Armoton itselleen

Tamperelaisessa rivitalossa öitään valvoo eronnut keski-ikäinen mies.

Hänen on vaikea nukkua. Hän kärsii tinnituksesta, hänen verenpaineensa on korkea, hän ei pysty lepäämään.

Ollin 24 vuotta kestänyt avioliitto on päättynyt ja hän on löytänyt uuden naisystävän. Hän on erottanut kaksi Yön jäsentä. Toinen vie jutun oikeuteen.

Ollista tehdään haastattelukirjaa. Kirjailijalle hän väittää, ettei ajattele mitään lööpistä, jossa hänen kerrotaan antaneen tylysti potkut.

Todellisuudessa hän on hajalla.

Hänhän haluaa olla hyvä pomo. Hän on kutsunut itseään vanhan ajan patruunaksi. Sellainen tekee vaikeitakin päätöksiä pysyäkseen hyvänä työllistäjänä, pystyäkseen huolehtimaan muista.

Työkuvioissa hän on päämäärätietoinen. Hän osaa kasata ympärilleen raudanlujia ammattilaisia ja vaatii heiltä paljon.

Kuitenkin hänen itsensä pitää aina tehdä enemmän kuin muiden, ettei kukaan pääse sanomaan. Samalla asenteella mennään kuntosalilla tai vaikka saunaseuran talkoissa.

Ystävä näkee, kuinka hauras hänen sisäinen maailmansa on. Oman elämän kommentointi on karua.

Lähimmilleen hän pystyy kyllä puhumaan, ja useimmiten ystävän kanssa puidaan ihmissuhteita.

Kesällä 2017 Olli näyttää kirjailijalle terapeuttinsa kirjoittaman tunneanalyysin, ja antaa myös julkaista sen kirjassa. Paranevatko asiat salailemalla, hän kysyy.

Terapeutin mielestä Ollin keho reagoi hänen ankaruuteensa itseä kohtaan, ja vaativuus tekee hänestä rauhattoman.

Vaikka tiedostat ansainneesi elämässä paljon ja olevasi taitava, usko riittävyyteen ja aito armollisuus uupuu.

Tämän näkemiseen ei ehkä tarvinnut olla terapeutti.

Helmikuun yö on kylmä monen lauhan päivän jälkeen, kun Olli menehtyy sairauskohtaukseen.

Neljä päivää kuoleman jälkeen pidetään Iskelmä-gaala, jossa Yön piti esiintyä. Ollin pitkään tuntenut jääkiekkovalmentaja Karri Kivi pitää muistopuheen.

Kivi sanoo, että viimeisten kuukausien aikana hän yritti jokaisessa keskustelussa saada Ollin hiljentämään vauhtia.

Valon löytänyt

Vuorenrinteellä on espanjalainen kylä, jonka valkoisiksi kalkitut talot näkyvät kauas. Kylästä taas näkyy kauas merelle, kirkkaina päivinä Marokkoon asti.

Tiet ovat kapeita, ja niiden vierukset ja ruukut talojen seinillä täynnä kukkaistutuksia.

Kylän härkätaisteluareenan päässä on nouseva katsomo: valkoiset penkkirivit, joita täplittävät pienet mustat nelikulmiot.

Neljä vuotta sitten Mijasin härkätaisteluareenalla kuvattiin video Yön kappaleeseen Minne tuulet vie. Se jäänee yhtyeen viimeiseksi suureksi hitiksi.

Laulussa kysytään, mitä tapahtuu, jos lähden tuntemattomaan.

Kuolinyötään edeltävänä päivänä Lindholm kertoi matkajuttua suunnitelleelle toimittajalle, että hän on toukokuussa lähdössä jälleen Mijasiin.

Ei tuntemattomaan, vaan tuttuun paikkaan, jossa hän lomaili usein.

Paikallisten avulla Olli löysi kävelyreitin vuorille. Sinne hän suuntasi ystävien kanssa tai yksinkin kävelysauvoineen.

Kiemurteleva polku lähtee kylästä ja nousee pienelle kappelille, jonka luota näkyy koko kylä. Reitti jatkuu jyrkillä, kivikkoisilla rinteillä ohi pinjamäntyjen, yli vanhan kalkkikivilouhoksen ja kiertää länteen, josta näkyy Gibraltar.

Rinteillä kasvaa eukalyptuspuita, salviaa ja laventelia, sekä erityisiä pieniä orkideoja, enimmäkseen keltaisia ja violetteja. Niitä ei kasva maailmassa missään muualla kuin Mijasin vuorella.

Ehkä rauhaton sielu osasi hetken levätä siellä: vuorenrinteen polulla, jolla laventeli ja eukalyptus tuoksuvat.

Keskellä kauneutta ja valoa.

Lähteet: Arno Kotro: Yhden miehen varietee (Docendo 2017). Ilpo Rantanen ja Olli Lindholm: Likaiset legendat – 30 vuotta Yötä (Siltala 2011).

Lisäksi juttua varten on haastateltu Olli Lindholmin pitkäaikaista ystävää, kirjailija Nina Honkasta, Pori Jazzin tuotantopäällikköä Jari Leskistä, Lindholmin luottokuvaajaa Harri Hinkkaa sekä Mijasissa asuvaa yrittäjää Kristiina Tähtistä.