”Minun oli lapsena vaikea unelmoida” - Jenni Pääskysaari varttui Korsossa, jossa päihteet, kiusaaminen ja ahdistelu olivat arkipäivää
Kirjailija ja tv-juontaja Jenni Pääskysaari eli lapsuutensa Korson pahamaineisessa kaupunginosassa Vantaalla eikä odottanut elämältä liikoja. Sitten eräs aikuinen rohkaisi hänet astumaan lavalle, toisten eteen.
Jenni Pääskysaari asui Korson Ala-Kulomäessä kohdusta konfirmaatioon. Hän sanoo nähneensä lähiössä niin hyvyyttä kuin pahuutta.
Jenni Pääskysaaren omakohtainen esikoisromaani Mielen maantiede alkaa rujosti. Kirjoittajaa muistuttava päähenkilö, pikkutyttö, on ottamassa koppia kaverinsa potkaisemasta pallosta, kun leikki keskeytyy mätkähdyksen ääneen. Ruusunmarjapensaiden takaa nousee tuttu mies.
Huttunen oli taas pudonnut kännissä partsilta.
Jatkoimme keinupersistä. Sain heitettyä pallon alakautta suoraan Jonen munille.
Ala-Kulomäen lähiössä Vantaan Korsossa asuu muitakin mieleen jääviä henkilöitä. Kuten päästä varpaisiin ruskeaan pukeutunut mies, jonka luona isot tytöt käyvät katsomassa videoita karkkia ja rahaa vastaan. Tai leoparditakkinen Lola, joka katkokävelee ”Korson flamencoa” vaalennetussa tukassaan, silmissään pikimustat kajalit.
Päähenkilön ystävä, kiltin oloinen tyttö, viettää isänsä ja tämän uuden puolison luona vain joka toisen viikonlopun. Lopun ajan hän asuu lastenkodissa. Tyttö selittää, ettei hänen isällään ole varaa elättää kaikkia lapsia. Päähenkilö ihmettelee, kuinka isällä on riittänyt rahaa kahteen telkkariin.
Vaikka Jenni Pääskysaari on sepittänyt osan kirjan sisällöstä, monet sen tapahtumista ja henkilöistä ovat todellisia. Nimet on kylläkin vaihdettu, esimerkiksi putoileva ”Huttunen” oli oikeasti muun niminen.
”Muokkaako se lasta, jos näkee, että joku tippuu toistuvasti kännissä parvekkeelta alas?” hän miettii.
Pääskysaari ei vastaa omaan kysymykseensä. Sen sijaan hän haluaa sanoa, ettei Korso ollut pelkästään karmaiseva paikka.
”Näin siellä myös tosi paljon lämpöä ja kauneutta, hyviä juttuja.”
Isovanhempien turvasatama
Juuri Korsossa Jenni Pääskysaari tutustui lempeään ja sydämelliseen tyttöön, josta tuli hänen ensimmäinen paras ystävänsä.
”Lapsena usein ajaudutaan yhteen, vaikkapa siksi, että viereisen pulpetin tytöllä on kiva hajukumi. Minulla kävi loistava ystäväonni jo pienenä – hän on vielä aikuisenakin ihana ihminen.”
Kun Pääskysaari oli pikkulapsi, hän vietti suuren osan ajastaan lähistöllä asuneiden isovanhempiensa puutalossa. Heistä oli tullut mummo ja vaari jo nelikymppisinä ja hänen vanhemmistaan isä ja äiti 19-vuotiaina.
Isovanhempien koti oli Pääskysaarelle tärkeä suojasatama.
Vaari ei koskaan leikkinyt kanssani, mutta välillä kömmin hänen kainaloonsa sohvalle pitkuttelemaan. – – haistelin hänen piipuntuoksuista villaliiviään ja hikistä kainaloaan samaan aikaan lumoutuneena ja hieman pahoinvoivana.
Tältä tuoksui turva.
Lauantaisin hänen lapsuudenperheensä kävi saunomassa isovanhempien luona. Löylyjen jälkeen tarjolla oli nakkeja ketsupilla, televisiosta katseltiin Lauantaitansseja ja englantilaista jalkapalloa.
Mielen maantiede -teos kuvaa 1980-lukua tarkasti. Lapsia viihdyttävät siirtokuvat, View Master -katselulaite ja Pong, televisioon kytkettävä alkeellinen videopeli. Kioskin tädin voi saada hetkeksi komentoonsa tilaamalla tältä monipuolisen lajitelman irtokarkkeja.
Puhelimella soittaminen on mutkikasta, sillä perheellä ei ole omaa liittymää. Jos asuinalueen ainoan puhelinkopin edessä ei ole tavanomaista pitkää jonoa, pitää jännittää siitä, onko puhelin rikottu. Varmaa on vain virtsan haju kopissa.
Kun päähenkilö on pieni, äiti nostaa hänet istumaan kopin pehmeiden puhelinluetteloiden päälle. Lasta eivät haittaa niiden poltetut reunat ja irti revityt karttasivut.
Jenni Pääskysaari kuvaa äitiään kirjassa hyvin lämpimästi.
”Olen iloinen siitä, että äitini luki minulle tosi paljon. Ihanimmat hetket olivat ne, kun me molemmat nauroimme niin, ettei siitä tullut loppua. Sellainen hetki on oma maailmansa, unohdus kaiken keskellä.”
Jenni Pääskysaaren omakohtaisen teoksen päähenkilö tuhertaa muiden mukana tägejä kiellettyihin paikkoihin. 1980-luvulla alkanut perinne elää Korsossa yhä. © Jonne Räsänen
Gene Simmonsin morsian
Eräänä päiväni kuusivuotias Pääskysaari astui äitinsä kanssa bussiin numero 731, joka vei heidät Korsosta Kansallisteatteriin. Siellä esitettiin lastenkirjasta tuttua Kolmea iloista rosvoa.
”Yhtäkkiä valot pimenivät ja Kardemumman kaupunki oli silmieni edessä. Joku oli osannut luoda sen. En halunnut vain katsoa sitä, vaan halusin olla siellä.”
Hän kävi katsomassa näytelmän toisenkin kerran. Ja sen jälkeen monia muita lumoavia esityksiä.
”Teatteri toi niin voimakkaita elämyksiä, etten tahtonut kestää niitä.”
Vähintään yhtä raju kokemus hänelle oli se, kun hän kuuli ensimmäisen kerran Kissin hitin I Was Made For Lovin’ You ja ihastui yhtyeen pitkäkieliseen basistiin Gene Simmonsiin.
Kirjan päähenkilö kohtaa Kissin lomareissulla:
Kuin uhkaavalla bassolla ja välilihaa riipivällä sähkökitaralla höystettyä discomusiikkia. – – Lähdin Mikkeliin viattomana kesälomalaisena, palasin sieltä Gene Simmonsin morsiamena.
Kissin kasetin ja rintanapin saatuaan hän on lopullisesti myyty.
Yhdeksänvuotias korsolaissydämeni kuului nyt Gene Simmonsille. Hän oli kaikkea sitä, mitä minä en ollut. Uhkaava, rohkea, julkea, vaarallinen ja raju.
Aikuisille näkymättömät lapset
Jenni Pääskysaari uppoutui musiikin ja kirjojen kautta toisenlaisiin maailmoihin, mutta omalta elämältään hän ei odottanut liikoja.
”Ei minulla ollut sisäsyntyistä halua olla erilainen tai muuttaa Korsosta pois. Ajatus oli, että ei ole mitään muuta. Minun oli lapsena vaikea unelmoida, oli vain näkökentän kapeus, niin kuin kai monella lähiössä.”
Tärkeintä oli välttää silmätikuksi joutumista. Se ei ollut helppoa. Silmälasit, hammasraudat, lähes mikä tahansa riitti ivan syyksi.
Vaikka kirjan pieni tyttö painaa katseensa maahan kioskilla käydessään, hiekoituslaatikolla istuvat isot pojat solvaavat häntä kaulan syntymämerkistä. Kun tyttö välitunnilla kiipeilee mekossa ja hänen alushousunsa vilahtavat, pilkkamyrsky opettaa hänelle kerralla, että koulussa käytetään housuja.
Inhottavinta on väkivallan pelko. Leikkikentän katoksen alla tyttö näkee isokokoisen hahmon, jolla on kädessään kirves. Luokkakaveria isketään pimeällä hiekkatiellä veitsellä selkään.
Kun poistuin kotipesästä, en ollut turvassa enää missään. Olin omalla reviirilläni metsästäjän tähtäintä jatkuvasti välttelevä, pieni, vapiseva jänis.
”Vaikka en ollut lähtökohtaisesti kauhean pelokas, niin oli paikkoja, joihin en vain uskaltanut mennä. Ja kaveri oli parempi saattaa puoleen matkaan. Ajattelin, että tällainen on normaalia.”
Turvallinen aikuinen
Ajalle oli ominaista myös se, että aikuiset ja lapset elivät omissa maailmoissaan.
”Me lapset pludattiin suoalueilla ja painettiin menemään kaltseilla, eikä siinä mitään, että meillä oli omat kuviot. Mutta välillä tuntui, että aikuiset eivät nähneet meitä lapsia ollenkaan.”
Jenni Pääskysaaren elämä kääntyi uuteen suuntaan, kun hän oivalsi neljännellä luokalla, että hänen ehkä kannattaisi kokeilla näyttelemistä. Kenellekään kertomatta hän livahti koulun näytelmäkerhon harjoituksiin ja havaitsi, että sen ohjaaja oli erilainen kuin muut aikuiset.
Hän hymyili ja katsoi silmiin. Noteerasi pienen tytön.
Turvallisessa ympäristössä Pääskysaari uskalsi heittäytyä. Kohta hän esiintyi koulun näytelmissä milloin lehmän puvussa, milloin Pikku prinssinä.
”Yleisössä oli hahmoja, jotka pelottivat, jotka olivat kiusanneet, tai joihin olin ollut ihastunut, ja silti uskalsin mennä heidän eteensä. Suurin kunnia siitä kuuluu aikuiselle, joka onnistui luomaan sen tunteen, että ’mene vain lavalle, pidän sinut turvassa’.”
Pääskysaari ystävystyi ohjaajan ja tämän tyttären kanssa. Vierailut heidän kotonaan avarsivat hänen maailmaansa. Hyllyt olivat täynnä kirjoja ja klassisen musiikin levyjä, televisiossa pyöri Joutsenlampi tai muu baletti – ilman että asiasta tehtiin numeroa.
Kirjan tyttö havahtuu ohjaajan perheen kerrostalokolmiossa siihen, etteivät taide ja siihen liittyvä kauneus ole vain hienompien ihmisten etuoikeuksia:
Niistä saivat nauttia myös korsolaisen lähiön asukkaat samalla kun töräyttivät lihapullien päälle Ilona-ketsuppia, piereskelivät ja pyyhkivät tiskirätillä näkkärinmuruja ruokapöydältä.
Paluu Korson Kulomäentielle. Kun Pääskysaari oli 12-vuotias, ohi ajanut rekkakuski soitti hänelle torvea. Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi. Kirjassaan hän yrittää sukeltaa kuskin pään sisään: Minä katson sinua ja kehittyvää vartaloasi ja heitän tässä ohi ajaessani oman kiimani sinun kapeille lapsenharteillesi. © Jonne Räsänen
”Tätä tämä nyt on”
Jenni Pääskysaari kuvaa kirjassaan tunnistettavasti sitä, miten kasarilapsuus kääntyy nuoruudeksi. Päähenkilö penkoo lehtiroskiksesta miestenlehtiä, tilaa Carrolsissa aiempaa suuremman hampurilaisaterian, tunkee rintsikat täyteen wc-paperia ja huumaantuu kouludiskossa pojan vartalon kosketuksesta.
Lähiössä alkoholinkäyttö aloitetaan nuorena. Kirjan päähenkilö kuitenkin lykkää väistämätöntä 15 vuoden korkeaan ikään asti, sillä hänestä humalaiset ovat pelottavia ja arvaamattomia.
Kokeilu ei pääty hyvin.
Yritin nostaa päätäni, mutta se painoi tonnin. Lopulta oikea poski irtosi lattiasta. – – Käänsin varovasti katseeni alas, ja tajusin nousseeni oksennuslammikosta. Omasta yrjöstäni.
Seuraavat vuodet tyttö pitää kotibileissä kädessään puoliksi juotua olutpulloa, jota hän ei siemaise koskaan tyhjäksi.
”Elämäni olisi varmaan ollut helpompaa, jos olisin osannut mennä porukan mukana. Kärsin pitkään siitä, että koin päässäni olevan jotain vikaa, kun en juo.”
”Minusta on pelottava ajatus, että tunteja katoaa elämästä tai ettei tiedä, missä on. Minulle alkoholi on kuin venäläinen ruletti. En halua pelata sitä peliä.”
Alkoholin suhteen Pääskysaari piti päänsä, mutta moneen muuhun ajan ilmiöön hän suhtautui alistuneesti. Tätä tämä nyt on, hän ajatteli kohdatessaan ikäviä, mutta vääjäämättömiltä tuntuvia asioita.
Iäkäs mies paljastaa itsensä. Rekkakuski näkee 12-vuotiaan tytön ja painaa torvea. Kemianluokassa käynnistyvät kerta toisensa jälkeen kutkuttavat orgiat, joista kuitenkin seuraa ahdistus.
…pojat hinkkasivat itseään meihin tyttöihin, ja me tytöt muka viattomasti nojailimme takapuolet pystyssä pulpetteihin. Olimme bensaa toistemme liekkeihin, eikä opettaja tehnyt mitään estääkseen palamisreaktion.
”En halua demonisoida ikäisiäni poikia, olimme siinä kaikki mukana. Mutta aikuisten olisi pitänyt uskaltaa asettaa meille rajat.”
Uusiin ympyröihin
Kaikkein eniten teini-ikäinen Jenni Pääskysaari rakasti tanssia.
”Mutta ei käynyt mielessänikään, että voisin tehdä sitä työkseni.”
Ilman suurempaa päämäärää hän jatkoi myös näyttelemistä, joka alkoi vaivihkaa vahvistaa otettaan hänestä.
”Oli ihanaa, jos saimme yleisössä liikahtamaan jonkin tunteen.”
Pääskysaaren rohkeus kasvoi. Hän pääsi yli jopa siitä, kun hänen kartongista askarrellut Madonna-henkiset tötterötissinsä putosivat kesken tanssiesityksen vahingossa yläasteen juhlasalin lavalle.
”Ajoitus oli sattumalta niin hyvä, että osa luuli sitä suunnitelluksi.”
Lopulta vuosia jatkunut esiintyminen teki tehtävänsä. Viisitoistavuotiaana Pääskysaari oli valmis uusiin ympyröihin ja päätti hakea Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Mutta se on jo toinen tarina.
Jutun kursivoidut kappaleet ovat otteita Pääskysaaren romaanista Mielen maantiede.