Kari Tapion leski ei koskaan toipunut surusta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Vuonna 2001 Kari Tapio oli toipunut jo infarktistaan ja suosio oli huipussaan. Pia kulki miehensä mukana pitkillä keikkamatkoilla ja he haaveilivat seesteisestä vanhuudesta. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Kari Tapion leski Pia Viheriävaara ei toipunut koskaan miehensä kuolemasta. Hän toivoi loppuun saakka pääsevänsä Karin luo. Pääisiäisenä toive toteutui.

Pia Viheriävaara oli yksin kotona, kun soitin hänelle lokakuussa 2014. Hän vastasi varovaisesti, mutta yritti silti kuulostaa reippaalta.

Ei, hän ei ollut tehnyt mitään erityistä. Päivä kerrallaan, kuten tähänkin asti. Onneksi lapsilla ja lapsenlapsilla oli kaikki hyvin.

Syksyn ja tulevan talven synkeys kävivät vähän mielen päälle. Ja etenkin ajatus siitä, että joulukuun alussa tulisi kuluneeksi neljä vuotta rakkaan puolison, Karin kuolemasta. Pia herkesi lohduttomaan itkuun.

”Tällainen minä olen, itkuinen. En pysty edes puhumaan Karista”, hän sanoi.

”Eikö tämä ikävä hellitä koskaan? Miten ihminen voi surra neljä vuotta, ilman että olo tuntuisi yhtään paremmalta?”

Joulua hän ei halunnut edes ajatella. Ehkä hän pakenisi ilon ja perheen juhlaa mökille Lappiin. Jospa valoa on näkyvissä sitten joskus keväällä, kun aurinko taas paistaa.

Pia yritti olla positiivinen kyyneltenkin hetkellä. Kävihän hän juuri hienolla risteilyllä Karibialla. Oli oikeastaan ihan hauskaa, koska mukana oli perhettä ja tuttuja. Silti omaa ikävää hän ei voinut paeta minnekään, ei edes maailman ääriin. Vaikka ympärillä oli kaunis koti ja vaurautta, kaipuu hiipi ovista ja ikkunoista.

”Tunnen itseni ulkopuoliseksi. En kykene tuntemaan iloa, vaikka yritän”, Pia huokasi.

Kun kevät sitten vihdoin tuli synkän talven jälkeen, tuli myös suru-uutinen. Pia menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen kotonaan pääsiäispäivän iltana 5. huhtikuuta.

12. huhtikuuta Pia olisi täyttänyt 68 vuotta. Nuorin kolmesta pojasta, Joona, laittoi nettisivuilleen kuvan nuoresta, kauniista äidistään tekstillä:

In Memoriam Brita Viheriävaara. Hyvää matkaa mutsi, faijan luokse. Rakkaudella pojat.

Ei-toivottu vävy

Kari Tapion ja Pian yhteinen taival alkoi vuonna 1964, kun komea laulajanalku kohtasi elämänsä naisen Pieksämäellä.

Vaalea kaunotar oli ammattikoulun uuden rehtorin tytär Hyvinkäältä. Kari oli päättänyt olla kuten Pecos Bill – mies, joka kulkee omia polkujaan. Rakastuminen ei sellaiseen imagoon istu.

Kun Kari haki Pia tanssimaan, hän näpäytti tämän oletettua diivamaisuutta jättämällä Pian lattialle kesken tanssin. Siitä alkoi keskinäinen kränä, joka johti lopulta lähes 50 vuoden mittaiseen tanssiin. Kaupunkilaistytöstä tuli nainen, joka tuki miestään kaikessa.

Ennen avioliittoa nuoripari joutui tapaamaan toisiaan pitkään salassa, sillä rehtori-isä ei katsonut hyvällä tyttärensä kosijaa. Katulaulaja! Seurustelua en salli! Vetäydy, sillä et ole haluttu sukuun, hän pauhasi Karille.

Pian isä pakotti tyttärensä jopa ilmoittamaan kirjeitse erosta Karin ollessa asepalveluksessa. Rakkaus kuitenkin voitti, ja pari vihittiin Pieksämäen kirkossa vuonna 1969. He lupasivat olla toistensa rinnalla niin myötä- kuin vastamäessä.

Niitä olikin yhteisellä tiellä sitten paljon.

Epävarmaa elämää

Liiton alussa elämä oli niukkaa. Ensimmäisen lapsen, Jirin, syntymän aikaan vuonna 1970 perheellä ei ollut edes kattoa päänsä päällä. Kari oli menettänyt työnsä Kirjapaino Savossa, kun yritys oli vähentänyt väkeään. Hän yritti elättää perhettään satunnaisilla hommilla ja soittokeikoilla.

Asunto järjestyi lopulta, ja Pia synnytti pariskunnan ensimmäisen pojan. Hän palasi pian synnytyksen jälkeen töihin Turon vaatetehtaan pakkaamoon.

Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Jani ja vuonna 1978 kuopus Joona. Toimeentulo oli edelleen epävarmaa. Jo avioliiton alkutaivalta vaikeuttivat Karin satunnaiset ryyppyputket sekä syrjähypyt. Nekin Pia pystyi käsittelemään ja lopulta antamaan anteeksi.

Vaikka Pia joutui kohtaamaan pettämistä, Kariakin vaivasi mustasukkaisuus. Nuorena hän epäili Pian tapailevan muita, ja sortui kyttäämään pusikoissa. Myöhemmin, kun Pia lähti yksin etelänmatkalle ottaakseen liitosta aikalisän, mustasukkaisuus jäyti kotiin jäänyttä Karia.

Perheen arkeen kuului silti myös paljon iloa ja huumoria, eikä Piasta koskaan tullut hienostelevaa laulajan vaimoa. Kysyttäessä kuulumisia hän vastasi teeskentelemättä: ”Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Niinhän se on elämässä yleensä.”

Pia oli aina valmis puolustamaan Karia, jos tämä koki epäoikeudenmukaisuutta. Yhdessä he kiukustuivat ja antoivat sen näkyä. Se oli keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta.

Niukkuudesta vaurauteen

Rakkauskaan ei takaa rauhallista perhe-elämää, jos laskut uhkaavat jatkuvasti jäädä maksamatta. Vaikka kappale Laula kanssain vuonna 1976 oli Karin ensimmäinen hitti, ja seuraavana vuonna julkaistu Viisitoista kesää suorastaan räjäytti potin, toimeentulo oli yhä epävarmaa.

Maksamattomat laskut aiheuttivat perheriitoja. Silti juuri Pia kannusti Karia jatkamaan, kun mies oli heittämässä hanskoja tiskiin.

Vaikeudet jatkuivat, kun Kari ja Pia löysivät Masalasta viihtyisän omakotitalon vuonna 1989, mutta entinen asunto oli vielä myymättä. Sen piti mennä helposti kaupaksi, mutta toisin kävi. Lama-Suomi ajoi Jalkaset kahden asunnon loukkuun. Kari teki keikkoja ja maksoi huikeita korkoja.

Taloudellinen menestys alkoi näkyä arjessa vasta 90-luvulla, jolloin Kari Tapiosta oli tullut koko kansan tuntojen tulkki. Levy-yhtiöön tulvi fanikirjeitä. Kun keikka jäi väliin viinan takia, fanit lähettivät tsemppiviestejä. Media janosi Karin haastatteluita.

Kun Kari sai Lapissa ennätyskalan, hän toivoi, että siitä kirjoitettaisiin ennemmin kuin hänestä itsestään. Usein lehtijuttuihin toivottiin myös Pia mukaan. Joskus hän suostuikin, vaikka oli pohjimmiltaan ujo.

”Onko minun pakko? Ei minulla ole mitään sanottavaa. Eikö Kari voisi mennä yksin”, Pia usein vastusteli.

Valtava suosio vaati kuitenkin veronsa. Ajoittainen raju alkoholin käyttö, unettomat yöt ja pitkät ajomatkat rasittivat Karia. Ensimmäinen vakava varoitus tuli vuonna 1996, kun Kari sai sydäninfarktin kotonaan. Kauhistunut Pia itki ja rukoili vierellä. ”Älä jätä minua”, hän pyysi.

Silloin pyyntö kuultiin, ja Kari palasi takaisin elämään. Hänelle tehtiin onnistunut ohitusleikkaus vuonna 1997. Myöhemmin, 2000-luvun lopulla myös Pian terveys reistaili. Hän sai kaksi aivoinfarktia, mutta toipui niistä hyvin.

Neljän vuoden yksinäisyys

Karin infarktin jälkeen Pia kulki miehensä kanssa keikoilla. Oli hyvä olla yhdessä. Oli aikaa jutella. Keikkamatkoja piristi myös yhteen hitsautunut huumori. ”Elämme yhdessä seesteisen ja rauhallisen vanhuuden. Meillä on enemmän aikaa lastenlapsille”, Pia kertoi heidän suunnitelmistaan.

Kari ja Pia olivat naimisissa yli neljäkymmentä vuotta ennen kuin Kari menehtyi 65-vuotiaana sydänkohtaukseen 7. joulukuuta 2010.

Kun Pia näki miehensä elottomana kotipihalla taksissa, hän rukoili jälleen. Tällä kertaa rukous ei auttanut. Rakas ihminen, tuttu ja turvallinen, lähti viereltä.

Alkoi neljän vuoden yksinäisyys. Kari Tapion muistokonsertissa valokeila kohdistettiin surevaan leskeen. Pian ilme oli paljon puhuva: ”En haluaisi, että minua katsotaan nyt.”

Lapset ja ystävät pitivät Piaan yhteyttä, lohduttivat ja tukivat. He pyysivät Pian mukaan erilaisiin tilaisuuksiin, jottei hän olisi jäänyt kodin seinien sisälle.

”Olen silti yksinäinen. On luonnollista, että lapsillani on oma elämä. En voi elää heidän kauttansa”, Pia kuitenkin totesi vähän ennen kuolemaansa.

Viimeinen ilta

Pia pyrki kuitenkin sinnikkäästi takaisin elämään. Pyry-koiralla oli tärkeä rooli. Sen takia oli aamulla lähdettävä ulos lenkille. Aamut kun olivat vaikeimpia, ja iltaa kohti Pia vain odotti pääsevänsä nukkumaan. Kari tuli usein hänen luokseen unissa, mikä oli Piasta lohdullista.

Huhtikuinen pääsiäissunnuntai oli kuitenkin iloinen. Pia oli syntymäpäiväjuhlissa. Hän hymyili ja nauroi yllään kaunis valkoinen asu. Kotimatkalla poikansa Joonan kyydissä he vitsailivat omaan tyyliinsä ja muistelivat Karia. Pia sanoi kaipaavansa Karin luokse, mutta tällä kertaa vähemmän surullisena.

”Äiti oli viime aikoina taas oma, valoisa itsensä. Hyvät muistot jäivät”, Joona toteaa.

Samaa sanoo perheen pitkäaikainen ystävä Marika Tulivuori. Hänkin seurasi ilahtuneena, kuinka Pia alkoi olla taas oma itsensä.

”Hän oli paremmalla mielellä. Elämänilo oli palannut, ja vanha huumorintajukin pilkehti. Vaikka kaipaus oli edelleen kova, se oli muuttunut kauniiksi. Hän kuoli onnellisena”, Tulivuori kuvailee.

Pian toive surun hiipumisesta kevään koittaessa oli siis käymässä toteen. Ja ehkä suurin toive, pääsy rakkaan luo, toteutui myös.

 

Lähteena käytetty Vexi Salmen Kari Tapiosta kirjoittamaa elämäkertaa Olen suomalainen (WSOY 2002).

X