Kirjailija Antti Tuuri matkustaa junalla läpi Euroopan lentämisen sijaan: ”Ei yksityinen ihminen voi kieltää muita saastuttamasta – oman valinnan voi jokainen tehdä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kirjailija Antti Tuuri
Kirjailija Antti Tuuri minimatkailee espanjalaisen kahvilan terassilla keväisessä Helsingissä. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Kirjailija Antti Tuurin mielestä on turha vaatia muita muuttumaan, jos ei itse tee mitään. Nyt kun opettelemme ilmastonmuutoksen huolestuttamina uusia tapoja toimia, Tuuri on tehnyt niin jo vuosia.

Kirjailija Antti Tuuri palasi kotiin Suomeen pari viikkoa sitten Finnmaid-laivalla Euroopasta.

Joka vuosi Tuuri lähtee huhtikuussa rouvineen kevään perässä etelään.

Niin myös tänä vuonna.

Jo menomatkalla, rantauduttuaan Travemünden satamaan, he tervehtivät tuttua omenapuuta, joka odottelee heitä aallonmurtajan takana, yleensä hehkeimmässä kukassaan.

Edempänä Saksassa kukkivat tuomet ja Ranskan puolella ilma täyttyy valeakaasian tuoksusta. Silloin kun he päätyvät Välimeren tuntumaan, kirsikka on usein päässyt kukinnassaan vauhtiin.

Tällä kertaa Tuurit päätyivät Ranskan Arlesiin, koska siellä on Vincent van Goghin tauluunsa ikuistama keltainen kahvila ja Rohne-joen suistoalueen villihevosia paimentavien karjapaimenten esitys.

Keväisissä junamatkoissa on parasta se, että kevään etenemisaallon pääsee kokemaan toisin päin, kun lähtee pohjoiseen, kohti kotia.

Matkaan Tuuri lähtee aina laivalla ja junalla. Ei koskaan lentäen.

Missä se ase on

Tuuri lopetti lentämisen kymmenen vuotta sitten, ennen kuin lentämisestä alettiin yleisesti puhua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä.

Hän ei kuitenkaan lopettanut lentämistä ilmaston takia.

Syynä oli kohtelu, jota lentäessä joutuu sietämään. Tuuri on juuriltaan pohjalainen eikä siellä päin ole tapana tykätä, jos joku kyykyttää.

Turvatarkastuksissa saa taipua niin nöyryyttävän vallankäytön kohteeksi, että se ylittää Tuurin mielestä lentoturvallisuuden vaatimukset.

”Kunniallista kansalaista kohdellaan lähtökohtaisesti rikollisena.”

Siellä Tuurikin sai seistä jonossa muiden matkalaisten kanssa sukkasillaan ja kannatella housuja kädellään, koska kengät ja vyökin oli riisuttu hihnalle.

”Silti aina piippaa, kun menet portista läpi. Sitten sinua kopeloidaan, että missä se ase on. Minusta tämä on loukkaavaa.”

Vaikka kirjailija jätti lentämisen muista kuin ilmastosyistä, Tuurilla on mielipide myös ilmastosta.

Oma valinta painaa

Tuurin mielestä ilmastonmuutos pysäytetään ainoastaan henkilökohtaisilla valinnoilla.

Näin siksi, että yhteisiin asioihin pääsee vaikuttamaan kerran neljässä vuodessa ja silloinkin vain yhden äänen voimin.

Vielä vähemmän painoarvoa Tuuri laittaa pelkälle puheelle.

”Ei yksityinen ihminen voi kieltää muita saastuttamasta saati käskeä teollisuutta olemaan työntämättä hiilidioksidia ilmakehään. Mutta oman valinnan voi jokainen tehdä.”

Omien valintojen painottamisella Tuuri on eri linjoilla kuin esimerkiksi nuoret ilmastoaktivistit. Nuorten ilmastolakko-liike tähtää poliittiseen vaikuttamiseen ja sitä kautta lakien, kansainvälisten sopimusten ja verotuksen muuttamiseen.

”Toki nekin pitää muuttaa, mutta kaikkein tärkeintä on se, että jokainen tekee henkilökohtaisen valinnan ensin. Se on totaalisuudessaan varmasti vähän kurjaa, sillä onhan se kiva lentää Uuteen-Seelantiin katsomaan, miltä siellä näyttää. Mutta vain silloin, jos itse tekee osansa, voi vaatia, että muut muuttuvat.”

Vain teot puhuvat

Ilmastokeskustelun ristiriitaisuus sekä harmittaa että huvittaa Tuuria.

Jakomielitautinen tilanne tiivistyi oivasti television uutislähetyksessä joulun alla. Ensin kerrottiin, että Katowicen ilmastokokouksessa oli vaivalla saatu punnerrettua sopimus.

”Heti seuraavassa uutisessa iloittiin, kuinka Lontoosta tuli 700 lentokonetta joulupukkia katsomaan.”

Yhtä lailla Tuuri ihmettelee sitä, että formula 1, suomalaisten pyhä lehmä, ei synnytä kritiikkiä ilmastokeskustelijoissa.

Hän äityi laskemaan, kuinka monta kilometriä formula-sirkus lennättää vuodessa 440 tonnin lastiaan.

Kolme miljoonaa kilometriä, hän sai lukumääräksi.

”Joku ehkä pystyy laskemaan, kuinka monta tuhatta tonnia hiilidioksidia vuodessa pääsee ilmakehään, kun Pyhä lehmä lentää”, Tuuri päästeli Pohjalaisen kolumnissaan.

”Maailma on merkillinen. Kaikki ovat puheissa niin ilmastomyönteisiä kuin olla voi.”
Teot ovat sitten ihan muuta.

Kaikki sähkö auringosta

Vaikka Tuuri sanoo, ettei tee valintojaan ilmastosyistä, sen suuntaisia valintoja hänelle on kutenkin kertynyt lentolakon ohella muitakin.

Esimerkiksi lihaa hän syö lähinnä jouluna ja pääsiäisenä.

”Lisäksi otan muutaman kerran vuodessa pihvin vanhasta muistista, mutta ei se oikein enää maistu. Olen mieluummin syönyt kasviksia ja kalaa jo viisikymmentä vuotta.”
Tuurilla on kakkosasunto Pohjanmaalla Molpessa.

Koska Molpessa paistaa aina aurinko, Tuuri hankki jo vuosia sitten taloon aurinkopaneelit.

Idea niihin tuli juuri junamatkoilla halki Belgian ja Saksan.

”Sähkön saaminen auringolta on minusta kiehtovaa.”

Aurinko tuottaa Tuureille Molpessa lähes kaiken käyttösähkön maaliskuulta lokakuulle.

Heidän aurinkosähköjärjestelmänsä on yhdistetty valtakunnanverkkoon.

”Meidän ei juurikaan tarvitse ostaa sähköä. Päin vastoin, myymme itse tuottamaamme sähköä sähköyhtiölle.”

Tuuri laski muutama vuosi sitten, että paneelien tuottamalla sähköllä hän säästää vuodessa 400 euroa.

Autoilua kirjailija sen sijaan ei ole vähentänyt.

”Jos haluaa pitää itsensä ajan tasalla siitä, miten tämä pitkä ja harvaan asuttu maa makaa, auton käyttöä ei voi välttää. Se todellinen maa on jossain muualla kuin suurten kaupunkien ytimessä.”

Ihmisen paikka

Jos ilmastonmuutos ei ole Tuurin valintojen syy, niin onko niiden takana pieni viisivuotias tyttö?

Tuurista tuli viisi vuotta sitten isoisä eli pappa, kun pojantytär Selma syntyi. Muuttiko lapsenlapsi Tuurin ajatuksia ympäristön suhteen?

”Ei oikeastaan. Ajattelin näitä jo paljon ennen kuin hän syntyi. Vaikka kyllä minä toivon hänelle parempaa maailmaa kuin mihin tällä kyydillä ollaan menossa.”

Mikä siis on Tuurin valintojen ydinsyy, jos ei huoli ilmastonmuutoksesta?

”Puhtaasti se, että ne ovat järkeviä valintoja, kun ajattelen maailmaa ja ihmisen paikkaa siinä.”

Mikä on ihmisen paikka maailmassa?

”Pitää maailmasta huolta.”

Kirjailija Antti Tuuri

Tuurin viimeinen lento oli 10 vuotta sitten Pariisista Helsinkiin. Kone seisoi kahdeksan tuntia kiitoradalla matkustajat sisällään. Heidän piti odottaa koko aika paikoillaan istuen. Tuuri sai tarpeekseen. Tommi Tuomi / Otavamedia

Ihailijan vieraaksi

Tuuri on kotiin palattuaan saanut kevään helmasta kiinni ja ehtinyt nähdä vielä kirsikankukkien kukoistuksen Helsingissä.

Syksyllä hän suuntaa vaimoineen laivalla taas kohti Eurooppaa. Silloin heidän määränpäänään linna Lissabonin lähellä Portugalissa. Tuuri on kutsuttu sinne kirjoittamaan.

Kutsuja ja linnan omistaja on Tuurin kirjojen intohimoinen ihailija, portugalilainen, mutta Saksassa asuva Cristina Bettencourt. Hän ei itse juuri ehdi käyttää linnaansa.

Muutama vuosi sitten Bettencourt oli lukenut kaiken, mitä Tuuria oli käännetty hänen osaamilleen kielille.

Hän käännätti omilla rahoillaan Tuurin Taivaanraapijat-kirjan englanniksi, koska laski, että saisi käännökseen uponneella 10 000 eurolla nopeammin Tuuria luettavakseen kuin opettelemalla itse suomea.

Näin toimelias fani on ainutlaatuinen koko Suomen mittakaavassa.

”Ajattelin, että täytyy sitten mennä Lissabonin linnaan tekemään töitä”, Tuuri myhäilee.

Ennen sitä on kesä, jonka aikana Tuuri saa valmiiksi uuden romaaninsa. Se kertoo taiteilija Arvi Bromsista, hieman kovan onnen maalarista, joka kaupitteli teoksiaan ovelta ovelle Tuurin lapsuuden Lappajärvellä.

Bromsin elämä oli vähintään yhtä värikäs kuin hänen maalauksensa.

Vaimojakin oli viisi, vaikka viimeiseen avioliittoon oli enää vaikea löytää pappia vihkimään.

Broms myös autteli pirtukeisari Algot Niskaa, mutta niin huonolla menestyksellä, että Niska risti hänet taitelija Jarruksi.

Todellista lähimatkailua

Kaikkein ilmastoystävällisintä matkailua Tuuri harrastaa tavallisessa arjessaan. Aina ei nimittäin tarvitse lähteä kauas päästäkseen kauas.

Hänellä on pian 40 vuotta ollut työhuone Helsingin Kalliossa.

Joka päivä, kirjoitettuaan kylliksi, Tuuri laskeutuu viidennen kerroksen työhuoneestaan keskelle Helsinginkadun vilinää, suuntaa kahvikupposelle tai syömään johonkin kaupunginosan pienistä ravintoloista tai kahviloista.

Tuolla puiston laidalla on espanjalaisen Luisin kahvila, jossa tuntee olevansa Madridissa.

Korttelin toisesta päässä löytyy meksikolaisen kokin keitoksia.

Kirjailija rakentaa yksin tarinoita mekaanista kirjoituskonettaan naputellen, mutta pääsee näillä minimatkoillaan kontaktiin muiden kanssa.

”En ehkä keskustele kaikkien kanssa kuin italialainen. Mutta kyllä siellä puheisiin ihmisten kanssa joutuu – ja pitääkin siitä.”

X