Kirjailija Eppu Nuotio eli lapsuutensa äidin vakavan sairauden varjossa: ”Hän rakasti minua niin paljon kuin pystyi”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Eppu Nuotio liikuttui kuvauksiin hankitusta syntymäpäiväkakusta
Kuvauksiin hankittu syntymäpäiväkakku liikutti Eppu Nuotiota: ”Se kosketti, koska äitini sairauden takia syntymäpäiviäni ei lapsuudessani juhlittu.” © Tommi Tuomi
60 vuotta täyttävän kirjailijan Eppu Nuotion lapsuutta leimasi äidin vakava sairaus. Äiti ja tytär löysivät toisensa vasta äidin viimeisen vuoden aikana.

Kirjailija Eppu Nuotion tyttärenpoika syntyi viime kesänä.

”Isoäitiys on ihanaa. Kun pidän lapsenlastani sylissä, tuntuu kuin täyttyisin poutapilvillä”, hän sanoo ja hymyilee.

Eppu asuu miehensä, ohjaaja Kurt Nuotion kanssa. Kolmen yhteisen aikuisen lapsen ja puolivuotiaan lapsenlapsen lisäksi perheeseen kuuluvat Kurtin kaksi aikuista poikaa sekä vanhimman pojan tytär, joka on Epulle kuin oma lapsenlapsi. Eppu on myös hyvin läheinen isosiskonsa Päivin kanssa.

”Olen niin kiitollinen perheestäni ja näistä ihmisistä”, hän sanoo.

Isoäitiys on saanut Epun ajattelemaan sukupolvien ketjua. Epun oma äitisuhde oli nuoruusvuosina vaikea, ja vasta äidin viimeisenä vuotena äiti ja tytär löysivät toisensa.

”Emme olleet läheisiä syntymäni aikana, mutta tulimme todella läheisiksi, kun saattohoidin häntä.”

Tuskallinen ihottuma

Eppu syntyi Iisalmessa perheensä kuopukseksi. Hänen äidillään oli tulehduksellinen suolistosairaus ja masennus, jotka vaikuttivat siten, ettei hän kyennyt hoitamaan Eppua.

”On vaikea sanoa, kumpi sairauksista oli ensin, mutta äiti oli hyvin huonossa kunnossa koko 1960-luvun ja suurimman osan 1970-lukua.”

Rakennusmestarina työskentelevä isä otti Epun siipiensä suojiin, piti sylissä ja hoivasi.

Hoivaa tyttö tarvitsikin. Hänellä oli maitorupi, vaikea atooppinen ihottuma. Eniten ihottumaa oli käsissä ja jaloissa, mutta välillä tuntui kuin koko keho olisi ollut tulessa.

Isä siveli iholle tervarasvaa ja repi vanhoista lakanoista kääreitä. Ne tarttuivat märkivään ihoon kiinni, ja niitä piti myöhemmin irrottaa kuumalla vedellä.

8-vuotias Eppu lähetettiin lopulta Helsinkiin sairaalaan, jossa hän oli yksin viikkokausia.

Ihottuma rauhoittui sairaalahoidon jälkeen mutta katosi lopullisesti vasta aikuisena.

”Maitorupi saattoi johtua siitä, että minulle syötettiin vauvana lehmänmaitoa. Mutta uskon, että se oli myös psykosomaattista ja liittyi sairauksista kärsivään äitiini.”

Naiseksi kasvamisen vaikeus

Maitoruvesta huolimatta Eppu oli vilkas ja iloinen lapsi – tosin poikkeuksellisen onnettomuusaltis. Hän upposi jäihin, putosi puusta, ajoi kelkalla päin puuta, putosi kellariluukusta ja kolaroi pyörällään.

”Kasvoin todella nopeasti ja olin jo 12-vuotiaana täydessä mitassani. Olin perheemme pisin, varsinainen honkkeli, enkä hahmottanut kehoni mittasuhteita.”

Kun Eppu oli teini-ikäinen, äiti joutui leikkaukseen ja sai avanteen. Siihen aikaan avanteet olivat alkeellisempia kuin nykyään, äidin iho tulehtui usein, eikä elämä avanteen kanssa ollut muutenkaan helppoa.

”Se oli kauheaa äidille, kyllä minä sen nyt käsitän, mutta silloin en. Äiti oli vain nelikymppinen, ja naisena kukkeimmat vuodet olisivat olleet vasta edessä, mutta vatsan päällä oli pussi.”

Samaan aikaan Eppu kipuili teini-ikäisen tytön tuntoja. Eppu oli mielestään liian iso ja peitteli säkkimäisillä vaatteilla kehonsa naisellisia muotoja. Ihottuma vaivasi pahemmin kuin koskaan.

”Tajusin, etten ole se luokan kaunein tyttö, johon kaikki rakastuvat. Itsetuntoni romahti.”

Äidin sairaudesta huolimatta perhe yritti elää niin kuin äidin sairautta ei olisikaan, eikä asioista puhuttu avoimesti.

”Vasta aikuisena sain sanat kaikille tunteilleni ja kokemuksilleni. Teini-ikäisenä katsoin alas kuiluun, jossa äitini oli, ja pelkäsin, että luisun sinne itse.”

Eppu Nuotio kertoo naiseksi kasvamisesta

”Olen hirveän tyytyväinen pikku elämääni. En odota Finlandia-palkintoa, mutta tiedän, että osaan kirjoittaa ja pystyn elättämään itseni kirjoittamalla. Ja aina välillä saan tavata uskollisia lukijoitani, se on tärkeää”, Eppu Nuotio luonnehtii kuusikymppisen tuntoja. © Tommi Tuomi

Lapinlahden sairaalassa

Nuoruus esitetään usein huolettoman vapauden ja iloisen juhlimisen aikana, vaikka se voi olla myös jotakin ihan muuta.

”Minulle tähänastisen elämäni vaikeimmat vuodet olivat ikävuodet 18 ja 22:n välillä. Rakkaus ei ollutkaan rakkautta, eikä yritys oman elämän aloittamiseksi onnistunut ollenkaan. Olin aivan rikki.”

Eppu haki ja sai apua.

”Olin kaksi kuukautta Lapinlahden sairaalan avo-osastolla. Muistelen tuota aikaa suurella kiitollisuudella ja lämmöllä. Siellä sain maata jalkojen alle, sanat kokemuksilleni, ja siellä harsin itseni kokoon. Sain työkalupakin käsitellä vaikeita asioita ja olen aivan varma, että ilman tuota saamaani apua, minusta ei olisi tullut kirjailijaa. Eikä missään tapauksessa näin onnellista.”

Hän toivoo, ettei nuoria ihmisiä jätettäisi ongelmissaan yksin.

”Mielenterveyspalveluita ei saa karsia, vaan hoitoon pääsy pitää tehdä nykyistä helpommaksi.”

Rakkauden voima

Vaikeuksien jälkeen koittivat hyvät vuosikymmenet. 23-vuotias Eppu tapasi Kurtin ja rakastui.

”Suhteemme alkoi fyysisestä vetovoimasta, ja meillä kävi tuuri, että hyvästä kemiasta kehittyi vahva parisuhde, sellainen ei ole itsestään selvää. Olemme olleet nyt yhdessä 37 vuotta.”

Eppu tuli melkein heti raskaaksi. Kaksi vuotta ensitapaamisen jälkeen heillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Lisäksi perheeseen kuului Kurtin kaksi poikaa edellisestä liitosta. Kolmas yhteinen lapsi syntyi vuonna 1992.

”Raskaus ja vauvan hoitaminen tuntuivat heti luonnollisilta asioilta. Jo ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen ajattelin, että tämän homman minä osaan. Osaan olla äiti.”

Oma äiti oli alkanut voida paremmin.

”Hän oli aivan ihana mummo, joka riensi aina apuun. Tuntui, että samalla kun olin synnyttänyt itselleni lapset, olin synnyttänyt heille mummon.”

Lähentyminen kuoleman varjossa

Vuonna 1999 äidille diagnosoitiin haima- ja maksasyöpä. Samaan aikaan Epun omat lapset kävivät läpi teini-iän myrskyjä, ja avioliitossakin oli vaikeimmat vuodet.

”Kun lapset olivat lähteneet kouluun, makasin vain keittiön lattialla. En ollut masentunut, vain todella väsynyt. Tuntui, että kehoni on sementtiä ja täynnä reikiä kuin siivilä, jonka läpi kaikki valuu.”

Ennen äidin kuolemaa Eppu ehti puhua paljon hänen  kanssaan. Hän ymmärsi lopultakin, ettei äidin sairastuminen ollut hänen syytään. Pienenä lapsena hän oli kuitenkin kokenut näin, eikä ollut osannut ravistella tunnetta pois harteiltaan.

Äiti muuttui heiveröiseksi, ja hänet siirrettiin sairaalaan. Lopulta hän oli niin pieni, että Eppu mahtui makaaman sairaalasänkyyn äitinsä viereen. Eppu lauloi hiljaa äidilleen ja silitti tämän ryppyistä ihoa.

Joka kerta sairaalasta lähtiessään hänellä oli tapana sanoa äidilleen: ”Rakastan sinua niin paljon kuin osaan.”

Kerran hän oli jo käytävällä, kun hän kuuli vastauksen, hiljaisen jo hauraaksi käyneen äänen: ”Eija-Riitta, niin minäkin sinua.”

”Sen jälkeen minun ei ole koskaan tarvinnut kyseenalaistaa äidin rakkautta. Hän on rakastanut minua niin paljon kuin on voimillaan pystynyt. Enempää ei voi keneltäkään vaatia. Ei edes omalta äidiltään.”

Eppu Nuotio (oik.) äitinsä ja siskonsa kanssa jouluaattona 1967. Tytöt olivat saaneet lahjaksi yhteiset yöpaidat.

Eppu Nuotio (oik.) äitinsä ja siskonsa kanssa jouluaattona 1967. Tytöt olivat saaneet lahjaksi yhteiset yöpaidat. © Nuotion kotialbumikuva

Hyvä siirtyy eteenpäin

Vasta aikuisena Eppu Nuotio on ymmärtänyt, miten vaikea elämä hänen äidillään oli ollut.

”Hän oli 30–40-vuotiaana niin sairas, että joutui oman elämänsä ulkopuolelle, ja seurasi sivusta minun varttumistani.”

Vaikka Epulta puuttui lapsuudessa äidin hoiva, hänen isänsä ja isosiskonsa pitivät hänestä huolta.

”Lapsuuteni oli turvallinen ja iloinen. Minulla oli huolehtiva isä ja seitsemän vuotta vanhempi sisko, joka on aina ollut vieressäni ja minun tukenani.”

Isä menehtyi vain puolitoista kuukautta äidin jälkeen. Heidät on haudattu Iisalmeen.

”Meillä oli kotona aina paljon leikkiä, kiitos isäni. Hän luki minulle paljon, kuten minä olen lukenut lapsilleni. Se on tärkeää. Kun lapselle lukee, on kyse muustakin kuin kielestä ja sanoista. Lukeminen on turvaa ja läheisyyttä.”

21 vuotta sitten Eppu peri äidiltään marimekon, jossa on pieniä taskuja. Hän käytti sitä, kunnes se kului melkein puhki. Mekon selkäosan kangas oli kuitenkin vielä ehjä. Siitä hän ompelutti pienen kassin, jota hän käyttää edelleen, viikoittain.

Lue myös: Eppu ja Kurt Nuotio muistelevat miten lama vei koko omaisuuden – suurperheellä ei ollut varaa edes vuokra-asuntoon

X