Kirjailija-uutisankkuri Matti Rönkä: Onni on minusta pelottava asia

Onni. Se kuuluu kirjailija Matti Röngän sanakirjassa samaan osastoon kuin ihana.

Sellaisten ei-käytettävien sanojen joukkoon.

Onni ja onnellisuus, ne ovat Röngän mielestä pikkuisen pelottavia asioita. Tyytyväisyys riittää. Tai ainakin se, että mihinkään ei koske.

”Tai jos koskee, niin vain yhteen paikkaan”, Rönkä sanoo hirtehisesti.

Tuskinpa Rönkä siis tunnustaisi nytkään olevansa onnellinen, vaikka häneltä on juuri julkaistu kahdeksas romaani. Kahdeksas, mutta tavallaan ensimmäinen, sillä se on Röngän ensimmäinen teos, jota ei luokitella dekkariksi.

Kirjan nimi on Eino. Se kertoo onnesta – tai oikeastaan sen puutteesta.

Läheisten luurangot

Matti Röngän keittiössä, rintamamiestalossa Helsingin Tapanilassa, on kahvin kanssa tarjolla ruisleipää. Sehän sopii, sillä nyt ollaan perusasioiden äärellä.

Tarkennetaan vielä: perinteisen suomalaisen miehen perusasioiden äärellä. Sellaisten kuin sota. Kaukopartiot. Velvollisuus. Tilan työt ja perhe. Kuljetusliike ja kuorma-autot.

Niistä on vuoltu romaanin päähenkilön Eino Heikkisen elämä.

Kuulostaako tutulta? Taas yksi kirja sodasta ja suomalaisesta miehestä? Miehestä, jonka me kaikki tunnemme.

Tai luulemme tuntevamme.

”Kirjan yksi teema on se, että me emme tiedä läheisistämme kaikkea eikä meidän kuulukaan tietää”, Rönkä sanoo.

”Jokaisen ihmisen elämässä on luurankoja ja läheltä piti -tilanteita. Kuinka pienestä onkaan kiinni se, mihin putkeen elämä lopulta menee.”

Romaanin Einolla elämä menee sodan jälkeen sellaiseen putkeen, jota hän ei itse valinnut. Hänellä on kaikki, mitä onneen tarvitaan. Hän tekee asioita, joita kokee itseltään odotettavan: nai Kertun, jota on sattunut ennen sotaa vilkuilemaan, perustaa perheen, hoitaa tilaa.

Pinnalta katsoen Eino tekee oikeita asioita, kuin kunnon mies. Mutta onnellinen hän ei ole. Vasta sairaalasängyssä vanhuksena hän huomaa: ”Onnea olisi ollut tarjolla, koko ajan. Ihan lähellä.”

Hatara kartta

Eino-romaanin aihe ja teemat olivat hioutuneet Röngän päässä jo pitkään ennen kirjoittamisen aloittamista. Romaani sijoittuu kirjailijan lapsuusmaisemiin, jonnekin Outokummun tienoille, Savon ja Karjalan rajamaille.

Paikka on kuitenkin keksitty eikä henkilöistäkään voi vedellä suoria yhteyksiä Röngän sukupuuhun.

”Mutta tarinatasolla siellä on paljon omasta lapsuudesta ja lapsuuden naapurustosta. Olen itäsuomalainen ja kasvanut tarinoiden keskellä.”

Parhaat tarinat kuuli miesporukoissa, jotka töitä tehdessään iskivät juttua lakkaamatta.

Einoa kirjoittaessaan Röngällä ei ollut niin selkeää suunnitelmaa kuin dekkareita tehdessä. Kirjan alku ja loppu sekä keskeiset kohtaukset olivat hahmollaan, mutta tie niiden välille oli raivattava aiempaa koskemattomampaan maastoon.

”Kartta oli hatarampi”, Rönkä kuvailee.

Tukenaan hänellä oli aivan oikeitakin karttoja.

”Nämä ovat mulle jostakin siunaantuneet”, Rönkä sanoo ja levittää ruisleipävadin viereen pöydälle vanhan, paloista kootun kartan, jota halkoo valtakunnanraja.

Siinä on kappale Suomea ja Neuvostoliittoa. Palat on liimattu vihreälle kankaalle, ja rajan itäpuolelle niihin on tehty korjauksia ja lisäyksiä käsin.

Karttojen alkuperää kirjailija ei suostu paljastamaan, mutta ne liittynevät sodan jälkeiseen tiedustelutoimintaan. Röngän romaanissa Eino ajautuu tiedustelijaksi, kun elämä ei tunnu sotatilan jälkeen enää omalta.

Suurinta rakkautta

Kuvaus Einon uhkarohkeasta matkasta rajan taakse vakoilemaan venäläisten junaliikennettä ja armeijan harjoitusaluetta voisivat hyvin olla totta. Länsimaat värväsivät sodan jälkeisinä vuosina entisiä kaukopartiomiehiä tiedusteluretkille, joissa tapahtui tulitaistelujakin.

Niin käy myös Einolle. Hänet pelastaa kuolemalta syrjäisessä mökissään pienen poikansa kanssa elävä Anastasia, Nasti.

Vaikka reissu rajan taa on muutoin epäonninen, Eino kokee Nastin kanssa jotakin sellaista, mikä ei hänen elämässään enää koskaan toistu. Kerttu-vaimo on Einolle yksinkertaisesti väärä ihminen, mutta hänen kylkeensä mies jää, kun ei saa sanotuksi tuntojaan.

Pojanpoikaansa Eino neuvookin monta kertaa miettimään tarkasti kumppanin valintaa.

”Monelle on helpompi itse kestää vastoinkäymisiä ja epäonnellisuutta kuin tuottaa sitä toiselle”, Rönkä sanoo.

Taustalla voi olla kunnon ihmisen trauma tai väärä käsitys rohkeudesta. Todellista rohkeutta on Röngän mielestä kuitenkin se, että uskaltaa sanoa vaikeatkin asiat, ilmaista tyytymättömyytensä ja pahan mielensä.

”Ehkä se voisi olla sitä suurinta rakkautta ja kumppanuutta.”

Turvaudumme kovuuteen

Perinteinen sotakirjallisuus on kuvannut itse sotaa, sitä miten kansa taisteli ja kesti. Nykykirjailijat, kuten Katja Kettu tai Tommi Kinnunen, ovat kirjoittaneet siitä, miten sota vaikuttaa ihmiseen.

Siitä kirjoittaa myös Rönkä Einossaan. Sota ei tunnu loppuun ammennetulta aiheelta, sillä sen vaikutus suomalaisiin ja suomalaisten arvoihin on yhä nähtävissä.

Röngän mielestä me olemme edelleen jonkinlaisen poikkeustilan määrittämä kansa, parhaimmillamme kriisitilanteessa.

”Minua on kovasti mietityttänyt sankarimyyttien olemassaolo ja niiden mieskuva. Poikkeusajan arvot heijastuvat tietynlaisena kovuutena, johon turvaudutaan herkästi. Toisaalta kovuus pitää elossa, toisaalta tuottaa surua ja murhetta.”

Hän ottaa esimerkiksi nykyhallituksen, joka tuntuu karttavan ”turhaa diskuteerausta”. Elämme talou-dellisessa kriisissä, mutta ovatko ajat kuitenkaan vielä niin huonot, että on sovellettava poikkeustilan arvoja, Rönkä kysyy.

Häntä hämmästyttää tavallisten suomalaisten arvojen koveneminen, mikä näkyy tietynlaisena lynkkausmielialana. Vaaditaan kovempia rangaistuksia rikollisille, vaikka tutkimukset osoittavat, ettei se vähennä rikollisuutta. Sosiaalisessa mediassa käytetään yhä jyrkempää kieltä ja julmempia äänenpainoja.

Ihmisillä on nykyään enemmän valinnanvapautta ja sen myötä mahdollisuuksia onneen kuin sodan eläneellä sukupolvella. Yhtä asiaa Rönkä kuitenkin kaipaa.

”Ennen kaikille löytyi joku homma. Tänä päivänä, jos joltakin ei synny priimaa, hänet on helppo laittaa kokonaan ulkopuolelle. Jopa armeijassa poikia jätetään pois, jos on vaikka pikkusen ylipainoa. Sielläkään ei enää ole yhteiskunnallista kasvatusvastuuta.”

Putkiaivoinen kirjailija

Matti Röngän ensimmäinen romaani, Tappajan näköinen mies, ilmestyi kolmetoista vuotta sitten. Sen julkaisi hiukan pelokas mies: kaikille tuttu Yleisradion uutisankkuri, mutta kirjailijana untuvikko.

Kun inkerinsuomalaisen Viktor Kärpän seikkailut alkoivat muutaman kirjan jälkeen toden teolla menestyä, niiden jatkaminen tuntui luontevalta. Vaikka kirjat muodostavat yhtenäisen sarjan, Rönkä on jokaisen kohdalla kokeillut kertojana jotakin uutta.

Kärppä-kirjoja syntyi lopulta seitsemän. Viimeinen, Levantin kyy, jättää sankarin henkiin ja hänen tulevaisuutensa avoimeksi. Kärpän tarina ei siis välttämättä ole kokonaan lopussa, mutta vähintäänkin tanakasti telakalla.

Viktor Kärppä tosin elää jo ihan omaa elämäänsä. Vuodenvaihteessa tulee ensi-iltaan elokuva, jonka pääosassa on Kärppää tv-sarjassakin näytellyt Samuli Edelmann.

Kahdeksan romaania kolmessatoista vuodessa olisi aivan kelpo vauhti sellaisellekin kirjailijalle, joka ei käy päivätyössä. Röngällä ei ole kuitenkaan aikomusta jättäytyä uutistyöstä, josta hän edelleen nauttii. Vapaan kirjailijan arkea hän kokeili kerran vuorotteluvapaalla, mutta työvuoroista tyhjä kalenteri ei parantanut kirjoittamistahtia. Tekstiä syntyy rintamamiestalon yläkerrassa iltaisin.

Rönkä sanoo kuuluvansa kirjailijana ”putkiaivoisiin insinööreihin” ennemmin kuin niihin, joiden teksti tuntuu syntyvän kuin jumalallisen käden ohjailemana. Einon vastaanotto jännittää, mutta ei sentään pelota.

”Olen lähtenyt nöyränä liikkeelle, niin että kaikki mitä saan tehdä, on plussaa.”

Vakavasti lausuttujen sanojensa takana kirjailija vaikuttaa salavihkaisen tyytyväiseltä.

Käytetään nyt sitten sitä sanaa.