Kirjailijasiskokset Sinikka ja Tiina Nopola liitivät letit ojossa läpi kultaisen 60-luvun – Aika vaikutti heihin monin tavoin
Sinikka ja Tiina Nopolan vanhemmat ovat säilyttäneet tyttäriensä vanhat lelut, piirustukset ja muistovärssykirjat. Niiden avulla siskokset sukelsivat 60-luvulle. Toinen oli opettajien lellikki, toinen isän vakituinen onkikaveri.
Tiina ja Sinikka Nopola muistelevat uudessa kirjassaan 60-lukua. Siltä ajalta on säilynyt muistovärssy-vihko Poesi.
Sinikka Nopola, 64, laskee Saima Harmajan runokirjan sohvapöydälle. Eikä mille tahansa pöydälle.
”Tämä oli lapsuuden kodissamme Pyynikillä 1960-luvulla.”
Vuonna 1967 pöytä vaihdettiin antiikkiseen. Onneksi vanhemmat kuitenkin säilyttivät kaiken. Vuosia myöhemmin pöytä päätyi Sinikan kotiin Lauttasaareen.
Saima Harmaja saa seurakseen Tiina Nopolan, 62, barbien.
”Hämmästyttävää, kuinka hienoja kotelomekkoja olen lapsena osannut tehdä sille”, Tiina ihailee.
Sinikan olohuoneessa tehdään parhaillaan nostalgiamatkaa 60-luvulle. Siskokset ovat nimittäin tehneet yhdessä kirjan Siskossyndrooma − 60-luku kasvatti meidät (Tammi).
Kuusikymmentäluvun alussa Sinikka oli seitsemän ja sen päättyessä 17-vuotias. Tiina oli kaksi vuotta nuorempi.
Tuo aika vaikutti heihin monella tapaa.
Tiina teki Barbielle mekon äidin Marjatta Metsovaara -kankaasta. Sound of Music nähtiin elokuvissa neljästi. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Erilaiset siskokset
Vanhan albumin väri- ja mustavalkokuvat ovat hyvässä järjestyksessä. Mainosmiesisä on piirtänyt albumin reunaan milloin veturin milloin trumpetin, kuvien aiheiden mukaisesti.
Vanhoista valokuvista paljastuu uskomattomia.
”Sinikka seisoo kuvissa aina nätisti aikuisten vierellä ja katsoo kameraa. Minä taas olen kuin kännykkäriippuvainen nykylapsi, puhelimen tilalla vain sarjakuvalehti”, Tiina sanoo.
Sinikka tosiaan täytti kunnon tytön vaatimukset. Hän oli hyvä koulussa, opettajien lellikki ja hyvin tunnollinen.
10-vuotias Tiina piirsi kaunokirjoitusvihkoonsa Laulavat mannekiinit vuodelta 1966 eli Marjatta Svennevigin, Lenita Airiston ja Cristina Wallin. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Jotakin tunnollisuudesta kertoo Sinikan 12-vuotiaana Aamulehden yleisönosastoon kirjoittama mielipidekirjoitus. Siinä Sinikka on huolissaan nuorison bilettämisen aiheuttamista seurauksista kodin järjestykselle. Tavaroita rikkoutuu ja paikat likaantuvat ”hurjien pop-nuorten käytöksen vuoksi”.
”Minua kehotettiin jatkuvasti ottamaan mallia Sinikasta”, Tiina sanoo.
Erilaisuudestaan huolimatta Tiina ja Sinikka olivat lapsina aina yhdessä. Yhteydenpito on ollut tiivistä myös aikuisena. Yhteisiä lastenkirjoja, näytelmiä, musikaaleja ja elokuvien käsikirjoituksia on syntynyt lukuisia.
Vuonna 1963 Sinikka ja Tiina olivat 9- ja 7-vuotiaita. Turkoosit mekot teetettiin naapuritalon ompelijalla. © NOPOLOIDEN KOTIALBUMI
Keskiluokkaisesta perheestä
Nopoloiden keskiluokkainen perhe asui 60-luvulla Tampereen Pyynikillä. Äiti oli kotona ja isä työskenteli mainosalalla.
Tyttäret päätyivät useampaankin mainokseen markkinoimaan televisiota, kynttilöitä tai makkaraa.
”Minä kieltäydyin menemästä mainokseen, jossa kehuttiin berliininmakkaraa. En pitänyt berliininmakkarasta. Maksamakkaramainokseen olisin saattanut mennä”, Tiina sanoo.
Vanhemmat olivat luovia ja liberaaleja. Lapsia ei kuritettu ruumiillisesti eikä patistettu olemaan tietynlaisia.
”Silti olimme aika kilttejä. Näytimmekin siltä, letit ja hameet aina ojossa”, he sanovat.
Isän vanhemmat olivat hyvin kristillishenkisiä, eivätkä vanhemmatkaan uskontoa väheksyneet. Sinikka muistaa rukoilleensa lapsena tämän tästä. Esimerkiksi sitä, että äidin pullat uunissa nousisivat.
Kun Tiina ja Sinikka menivät isoäidin luo, ensimmäiseksi laulettiin hänen pianonsoittonsa tahdissa Soi kunniaksi Luojan.
”Meni vuosia ennen kuin tajusimme, ettei kaikkien mummolassa veisata.”
Orvokki-äidin maalaamat kupit ovat vuodelta 1959. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Tapiolan idylli
Tampereella tytöt liikkuivat melko pienellä alueella, enimmäkseen oman talon korttelissa. He kiipesivät roskalaatikon päältä aidan yli naapuritalon pihaan. Koulu oli kotia vastapäätä, samoin Pyynikin urheilukenttä.
Yksi arjen huippuhetkistä oli, kun Teija Sopanen vieraili setänsä perheen juhlissa, Nopoloiden rapussa. Tiina ei nähnyt Teijaa, koska oli ihailemassa hänen kadun varteen parkkeerattua Morris Miniään.
Teija Sopanen vuonna 1960. © TUOVI NOUSIAINEN / KUVA-ARKISTO
”Minä pidin Teijalle alaovea auki”, Sinikka ylpeilee.
Sisällä pelattiin Mustaa Pekkaa ja Hullunkurisia perheitä. Myös lautapelit Afrikan tähti ja Fortuna olivat suosittuja.
Tampere tuntui hyvältä paikalta asua. Mutta kun Nopolat menivät kylään serkkujen luo Espoon Tapiolaan, kaikki tuntui niin modernilta! Kulhotkin olivat isompia kuin Tampereella.
Serkkujen perheessä pukeuduttiin Marimekkoon. Rivitalon pihassa oli valtavassa lasipurkissa marjoja. ”Me Tammelat -sarjan Heimo Lepistö tuli Helsingissä kadulla vastaan. Se oli sama kuin näkisi nyt Aku Hirviniemen”, Sinikka sanoo.
Tapiolan idyllin jälkeen Tampere näyttäytyi harmaana maalaiskaupunkina.
Marimekon muotia keväällä 1966. © PENTTI KOSKINEN / LEHTIKUVA
60-luvun Suomi
60-luvun Suomi oli luokkayhteiskunta. Sinikan mukaan Tampereellakin tiedettiin vauraat tuomari-, lääkäri- ja kauppiassuvut.
”Lapsi tunnistaa herkästi oman paikkansa”, hän sanoo.
Mieleen on jäänyt vaivautunut tunne, kun hän haki Tiinaa tämän luokkakaverin syntymäpäiviltä. Näkymä avautui huoneistoon, jossa oli korkeat huoneet ja kattokruunuja. Synttärisankari avasi oven valkoisessa kellomekossaan.
”Tiesin heti, että he olivat meihin verrattuna jotakin hienompaa.”
Toisaalta myös keskiluokka eli tiukasti omassa kuplassaan.
”Vaikka Tampereen tehtaat olivat keskustan tuntumassa, en nähnyt koskaan lapsena tehtaan portista tulevaa työläistä. Käsittämätöntä, että olen voinut välttyä näkemästä jotain niin keskeistä kotikaupungistani”, Sinikka ihmettelee.
Nuoruuden viihteet
Beatles sai nuoret sydämet sykkimään. Tiina tykkäsi Paulista, Sinikka heilui Johnin ja Georgen välillä.
”Kun All my Loving -biisi soi, ajattelin, että voiko mitään näin ihanaa olla”, Sinikka sanoo.
Pyynikin luistinradalla luisteltiin Hetki lyö-, Delilah– ja Gabrielle-iskelmien tahdissa.
”Tykkäsin Dannysta, Johnnysta, Tapani Kansasta, Kirkasta ja Ankista”, Sinikka kertoo.
Koulussa ei iskelmiä esitelty. Naiset arvelevat heidän sukupolvensa olevan viimeisiä, joka osaa useimmat maakuntalaulut ulkoa.
Monosoittimessa pyörivät samat levyt. Suosikkeja olivat Robertino Loreti ja Nancy Sinatra, myöhemmin Don McLeanin Vincent. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Tiina muistaa kesäpäivät Vesilahden mökillä, kun juotiin mehua ja syötiin Carneval-keksejä Matti Paalosmaan juontaessa radion Lista-ohjelmaa.
”Iltatuulen viesti oli aina ykkösenä. Toivoin sen jo tippuvan.”
Mökillä soi radio, kotona myös monolevysoitin. Levyjä oli vain muutama. Jälkeenpäin Sinikka miettii, miksi he eivät pyytäneet isää ostamaan levyjä.
Elokuvista ehdoton ykkönen oli The Sound of music. Se räjäytti pään. Kaikki ne laulut, Julie Andrews ja rakkauden ihmeitä tekevä vaikutus. Tiina ja Sinikka katsoivat sen monta kertaa.
Monissa perheissä ajettiin Nopoloiden tapaan Skodalla ja päädyttiin myöhemmin Saabiin. Lauantaisin makkara laitettiin folioissa saunan kiukaalle. ”Komplekseista” kärsittiin siinä, missä nyt kaikilla on ”trauma”.
Johnny oli yksi suosikki radion Lista-ohjelmasta. © MAURI HELENIUS / SKOY
Susiparit olivat kauhistelun kohde, avioero skandaali ja naisten kuiskuteltiin olevan pieniin päin, jos he tulivat raskaaksi ennen häitä. 60-luvun lopulla asenteet kuitenkin vapautuivat.
Tampereella alaikäisen nuorison oli tapana kokoontua lauantai-iltaisin pääkadun varrelle. Aikuiset paheksuivat moista seisoskelua. Tiinalle ja Sinikalle teroitettiin, että noille nuorille ei hyvin käy.
”Sekin me otettiin ihan todesta”, Sinikka sanoo.
60-luvulla siskoksille kehittyi ”esikois-kuopus -syndrooma”.
”Olen esikoinen, siksi minusta tuli ajoittainen Tiinan päsmäri”, Sinikka sanoo.
”Ja minusta Sinikkaa huolettomampi ja vähemmän velvollisuudentuntoinen”, Tiina jatkaa.
Suomalaisen olohuoneen viihdekeskus vuonna 1969. © HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO
Tiedostavaa aikaa
Lapsina Tiina ja Sinikka puettiin samanlaisiin vaatteisiin. Teini-iässä he kulkivat housuissa. Tiinan rippileirikuvassa lähes kaikilla on Marimekon raitapaita.
”Olin kesätaideleirillä, kun näin ensimmäistä kertaa hapsullisia mokkaliivejä. Ei Tampereella sellaisia ollut”, Tiina sanoo.
Sinikasta ei popparia saanut. Hän piti hillittyjä neuleita ja teryleenejä. Ensimmäiset aidot farkut hän näki 16-vuotiaana kielikurssilla Skotlannissa. Ne olivat helsinkiläisen nuoren yllä. Tampereella käytettiin kotimaisia Jameksia.
Nykyisenlainen itsensä peilaaminen selfien ja muiden kuvien kautta oli vierasta. Toisten katseista tultiin silti tietoiseksi.
Sinikalle on jäänyt mieleen hetki, kun hän tajusi itsensä ulkopuolisin silmin. Hän seisoo pesäpallopelissä räpyläkäsi hievahtamatta pystyssä. Luokkakaveri katsoo häntä ja sanoo: ”Sinikka hei, ei tarvi kaikkea ottaa niin vakavasti.”
”Silloin tajusin, etten ehkä ole kovin cool.”
Sinikan ja Tiinan äiti, pian 98, harrasti posliinimaalausta. Maljakko vuodelta 1958. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
60-luvun loppupuoli oli tiedostavaa aikaa. Tiinaa eivät aatteet kauheasti kiinnostaneet, mutta Sinikka sanoo olleensa niille hyvin altis. Hän kirjoitti kouluaineita vankien oloista, koulukotien tytöistä ja luki Terho Pursiaista.
”Aatteeni vaihtuivat kaiken aikaa.”
Kun Sinikka kuuli televisiosta laulun Esko Kulonen oli työläinen, hän on yksi monista, hän ei ole ainoa mikään ei palannut enää entiselleen. Silloin elettiin jo vuotta 1970 ja siitä alkaa toinen tarina, jossa Tiinasta tulee erityislastentarhanopettaja ja Sinikasta toimittaja.
Aikakauden edustajat
Miten oli mahdollista muistaa 60-luku niin tarkasti?
”Koska Sinikalla on käsittämätön muisti”, Tiina sanoo.
”Sinikka muistaa jopa kansakoulukavereidensa nimet ja tunnistaa heitä nykypäivänä kadulla.”
Tytöt liimailivat värssyvihkoihinsa kiiltokuvia. Keltakantiseen ystäväkirjaan kirjoittivat kaverit. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
”Muistamisessa auttoivat vanhempiemme säästämät vanhat lelut, piirustukset, koulukirjat ja -vihkot sekä muistovärssykirjat”, Sinikka kertoo.
Elämäkerraksi he eivät halua kuitenkaan kirjaa kutsua. Pääosassa on 60-luku, jonka ilmiöitä heijastellaan heidän kauttaan.
”Koen itseni aikakauden edustajaksi. Ihmiset ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia. Henkilökohtainen on yleistä”, Sinikka sanoo.
Lapsena toiminnallinen Tiina kulki isän mukana kalassa ja pani matoa koukkuun. Sinikka oli äidin apuna mökin laiturilla pesemässä perunoita.
Millaisena sisarussyndrooma näkyy tänä päivänä?
”Yritän skarpata, etten dominoisi liiaksi”, Sinikka sanoo.
”Kai olet huomannut sen?”
”No en”, Tiina vastaa.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/18.