Äiti aistii poikansa tunteita välimatkankin päästä – Teatterineuvos Tuija Vuolle ja muusikko Jaan Wessmann: ”Napanuora välillämme on vahva”

Tuija Vuolle aistii poikansa Jaan Wessmanin tunteita välimatkankin päästä. Etiäiset eivät ole vieraita Jaanillekaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tuija Vuolle aistii poikansa Jaan Wessmanin tunteita välimatkankin päästä. Etiäiset eivät ole vieraita Jaanillekaan.
(Päivitetty: )
Teksti: Pirjo Kemppinen

”Puolisoni ja Jaanin – jota kutsun Janneksi– isä Erkki Wessman kuoli sairaalassa perjantai-iltana 5.8.2011. Kun tulimme sairaalasta Jannen kanssa kotiin, kaivoimme kaapeista kaikki viinapullot, vaikka olen raitis.

Istuimme sohvan nurkissa, muistelimme, itkimme, nauroimme ja tyhjensimme pullot. Kolmelta yöllä Janne haki kotoaan vielä yhden viinipullon. Outoa, mutta en tullut edes juovuksiin.

Erkki sairasti useita vuosia sepelvaltimotautia ja munuaisten vajaatoimintaa. Vuoden 2010 lopulla hän sai tietää, ettei eläisi enää vuottakaan. Kieltäydyin uskomasta. Kun Erkki joutui sairaalaan heinäkuun 11. päivänä, odotin hänen kuitenkin vielä palaavan kotiin.

Erkin kuoleman jälkeen aloin kärsiä unettomuudesta. Jannelle en puhunut surustani. Vähän aikaa sitten hän koki menetyksen ihmissuhteissaan ja sanoi ymmärtävänsä, miltä minusta silloin tuntui.

Sen sijaan puhuimme paljon Erkin kuoleman jälkeisistä tapahtumista, jotka meistä olivat merkkejä siitä, että Erkki yhä katseli päältä toimiamme.

Kerran naarmutin vahingossa vieraan auton kylkeä. Kun olin saanut hoidettua kaikki vahinkoon liittyvät vakuutusasiat, puhelimeni näytölle ilmestyi Erkin kuva ja tiedot. Hän kuittasi siten, että olin toiminut hyvin.

Kasvain löytyi puolison kuoleman jälkeen

Viikko Erkin kuoleman jälkeen rinnastani löytyi kasvain. Suurin huoleni oli, miten kerron asian Jannelle. Menin leikkaukseen, kun teatterissa alkoi loma. Nukutuksesta herättyäni soitin Jannelle ja kerroin, että kaikki on kunnossa. Hän ratkesi pariksi päiväksi ryyppäämään pelkästä helpotuksesta.

Suhteemme ei ole voinut syventyä, koska olemme olleet valtavan läheisiä hänen syntymästään asti. Hän on minulle maailman tärkein ihminen.

Napanuora välillämme on vahva. Aistin Jannesta paljon sellaista, mitä hän ei koskaan sano ääneen. Se ei ole kummastakaan kivaa, sillä välillä tunnen asioita, joita en haluaisi tietää eikä hän kertoa. Lapsen oikeus on, ettei kaikkea tarvitse paljastaa. Aikuinen ei voi olla lapsensa kaveri.

Kun Janne lapsena oli jossain, saatoin keskittyä ajattelemaan, että ’nyt kotiin vähän äkkiä’. Toisinaan kävi niin, että hetken päästä hän seisoi eteisessä ja sanoi: ’vedit minut taas kotiin’.

Eräänä alkusyksynä Janne oli bändikaveriensa kanssa Tottijärvellä. He olivat menneet metsään samoilemaan, ja Janne jäi muista jälkeen. Alkoi tulla pimeä. Kaupunkilaispoikaan iski kauhu. Olin vaistonnut iltapäivästä alkaen, että hänellä on joku hätä. Soitin monta kertaa, kunnes hän lopulta vastasi ja kertoi kokemuksestaan.

Yritän pitää tolkun, etten puutu liikaa Jannen asioihin. Hän on aikuinen ja tekee omia valintojaan, niitä huonojakin. Luotan siihen, ettei ole tilannetta, jossa Janne ei pystyisi puhumaan minulle.”

Tuija Vuolle ja Jaan Wessman

Tuija Vuolle ja Erkki Wessman menivät naimisiin vuonna 1965. He ehtivät erota, mutta asuivat silti yhdessä loppuun asti. Päivää ennen kuolemaansa Erkki kosi ja Tuija vastasi myöntävästi. ”Se oli kaunis ele”, sanoo Jaan. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Jaan Wessman:

”Äiti soitti ja pyysi syömään lettuja kaksi viikkoa isän hautajaisten jälkeen. Kuulin äänestä, ettei kaikki ole kohdillaan. Lettuja paistaessaan hän kertoi sairastuneensa rintasyöpään. Se oli kuin olisi lyöty lyötyä. Pelkäsin menettäväni hänetkin. Sen jälkeen oli jonkin aikaa aika synkeää.

En kertonut äidille peloistani. Meille kummallekin työ on pakokeino ja väylä purkaa tunteita.

Välillämme on jotain telepaattista, tosin äiti aistii minua enemmän kuin minä häntä. Toisenlaisia yliaistillisia tuntemuksia tulee minullekin.

Viisi päivää ennen isän kuolemaa sain numerologiaan liittyvän etiäisen, joka kertoi hänen lähtevän perjantaina.

Kuolemaa edeltävän yön olin äidin kanssa isän luona sairaalassa. Aamulla menin kotiin ja nukuin koko päivän.

Illalla minut valtasi yhtäkkiä sanoinkuvaamaton suru ja tarve kuunnella Steve Hackettin herkkä kappale Fire on the Moon. Kyyneleet valuivat valtoimenaan sen soidessa. Vähän sen jälkeen äiti soitti ja pyysi tulemaan sairaalaan.

Isä oli kuollut kappaletta kuunnellessani.

Oli karmivaa katsoa, kun isä oli tuskissaan sairaalassa. Yksi muisto naurattaa: hänellä oli morfiinipistosten välissä selväjärkinen hetki, jolloin hän hyvin satakuntalaisittain ärähti: ’on se nyt perkele, kun ei ihmisestä henki lähde’.

Seuraavina päivinä kävin jatkuvasti äidin luona kokemassa surua hänen kanssaan. Sekä hänen että minun luona sähkölaitteet reistailivat. Näin myös kerran, kun isän kuva ja tiedot ilmestyivät yllättäen äidin kännykkään. Tapahtumat eivät herättäneet pelkoa, päinvastoin.

Äiti oli pitkään halvaantuneessa tilassa. Jälkeenpäin oivalsin, että olin itse käsitellyt isän menettämistä jo etukäteen. Meni tosin hetki tavallista vauhdikkaammalla baarimeiningillä.

Olen riidellyt äidin kanssa vain kerran. Otin lukiosta vapaata päästyäni soittamaan Tampereen Työväen Teatterin esitykseen Kuninkaan sinetti. En halunnut palata kouluelämään viimeiseksi lukiovuodeksi, vaan jatkaa musiikin parissa. Äiti oli päättänyt, että koulu käydään loppuun. Lopulta huusin hänelle, että ’perkele, jos se kerran on siitä kiinni, että sinä haluat’.

Käsittelen surut yleensä itsekseni, mutta nykyään avaan itseäni aiempaa enemmän äidille. Yhteiset kokemukset ovat avanneet keskustelujamme.

Olin lapsena äidin mukana monessa televisio-ohjelmassa. Näyttelijän ammatti kummittelee mielessä hieman vieläkin. Meillä on äidin kanssa aihio yhteiseen projektiin. Ongelma on se, ettei äiti laula minun kuunnellessa enkä minä ehkä pysty näyttelemään hänen katsoessa. Meitä yhdistää valtava itsekritiikki.”

X