Kristiina Halkola, 77, on omistava mummo: ”On aivan sama, tuleeko jälkikasvustani tohtoreita vai tiskaajia – tärkeintä on, että heillä on hyvä olla”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Kristiina Halkola
Vanhan Ylioppilastalon yläkerrasta tuli 60-luvun loppupuoliskolla Kristiina Halkolan toinen koti, koska Ylioppilasteatteri sijaitsi jo silloin siellä. © Tommi Tuomi
Kristiina Halkola kasvoi rakastavassa ja meluisassa työläisperheessä Kymenlaaksossa. Myös hänen omassa kodissaan rakkautta on riittänyt. Maailmanrauhan järkyttyä hänen "Grand Hotel Mamaansa" on kuitenkin hiipinyt pelko lasten ja lasten puolesta.

Ennen kuin Kristiina Halkola, 77, istahtaa Hakaniemessä sijaitsevan Café Talon pöytään, hän kurkistaa ravintolan keittiöön.

Aiemmin tässä toimi teatteriravintola, jossa Kristiina Halkola työskenteli näyttelijäntyönsä ohessa ravintolapäällikkönä – tai ”pyöritti puljua”, kuten hän itse ilmaisee. Vieressä oli Komediateatteri Arena, jota hän oli ollut perustamassa vuonna 1995.

Heittäytyminen ravintolapäälliköksi kuvastaa hyvin Kristiinan luonnetta. Halkolan työläisperheen kuopus on elänyt rohkeasti, joskus jopa rämäpäisesti ja turhia laskelmoimatta.

Kun isä oli palannut sodasta, Kristiina syntyi 40-luvun puolivälissä viisi­henkisen perheen kuopukseksi. © Halkolan kotialbumi

Kun isä oli palannut sodasta, Kristiina syntyi 40-luvun puolivälissä viisi­henkisen perheen kuopukseksi. © Halkolan kotialbumi

Kymenlaaksossa kasvoi villivarsa ja marakatti

”Olen rauhan lapsi. Synnyin kesällä 1945 tasan yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun isäni oli palannut sodasta kotiin. Olin viisihenkisen sisarusparven nuorin. Äänekäs, vilkas ja nopea oppimaan asioita. Sellainen pieni marakatti, kaikkien lemmikki.

Muutimme paljon osuuskaupan hoitajana työskennelleen isäni työn perässä. Kymin tehtaalta Kuusankosken kirkolle, Anjalan kirkolle, Inkeroisiin ja lopulta maaseudulle Hurukselaan. Kodit olivat pieniä, kahden huoneen ja keittiön asuntoja osuuskauppojen yläkerroissa.

En ehtinyt kiintyä paikkoihin, ja jatkuvan muuttamisen takia myös ystävät vaihtuivat tiuhaan. Onneksi suojaympäristöni eli oma perhe pysyi mukana kaikissa käänteissä.

Lapsuuteni oli onnellinen. Perheeni oli tiivis, rakastava ja meluisa. Äidillä oli täysi työ hoitaa suurperheen pyykit ja ruoat, joten lauma kasvatti minut.

Koska isä oli jäänyt työttömäksi, äidinkielen opettajana työskennellyt vanhin siskoni otti minusta taloudellisen vastuun, kun olin 15-vuotias. Asuimme vuoden Mikkelissä, sitten muutimme Karhulaan.

Kävin Kotkassa lukion, joka oli hyvin vanhoillinen. Pari opettajaa nappasi minut hampaisiinsa: ehkä en mahtunut muottiin. Olin kasvanut villisti ja vapaasti – mutta vastuullisesti, väitän.”

Kristiina Halkola nuorena teatteri­koululaisena vuonna 1966. © Lehtikuva / Seppo Heinonen

Kristiina Halkola nuorena teatteri­koululaisena vuonna 1966. © Lehtikuva / Seppo Heinonen

Muutto Helsinkiin itsenäisti

”Oli siskon idea, että haen ylioppilaskirjoitusten jälkeen teatterikouluun. Hän kirjoitti minulle malliksi hakemuksen. Se alkoi lauseella ”olen tabula rasa”.

Kaikki puhuivat siitä, miten vaikeaa Helsingistä on saada asuntoa. Ylioppilaslehdestä löysin ilmoituksen yksiöstä Mannerheimintiellä.

”No joo, mutta sinun täytyy maksaa puolen vuoden vuokra etukäteen”, sisarukset sanoivat.

”Minulla on ne rahat!” ilmoitin.

Olin ollut kesätöissä Sunilan sahalla, säästänyt joka pennin, syönyt vain paistettuja perunoita ja käynyt välillä isän ja äidin luona pannukakulla.

Niinpä muutin syksyllä 1964 fysiikkaa opiskelevan veljeni kanssa yksiöön Mannerheimintie 144:ään. Siitä pääsi suoraan kymppiratikalla Kansallisteatterin vintille, jossa teatterikoulu oli.

Helsinkiin muutto oli iso käännekohta. Siihen asti olin ollut perheen kuopus. Nyt olin aikuinen ja minun oli pärjättävä itse. Aloin etsiä töitä, joita voisin tehdä opintojen ohessa. Pian työskentelinkin jo valokuva- ja mainosmallina.

Tuolloin ei teatteripiireissä katsottu mallintöitä hyvällä. Ajateltiin, että teatterissa on taiteilijoita ja ”missit” ovat erikseen. Minulle mallintyö oli työtä siinä missä muukin. Se oli keino hankkia rahaa ruokaan ja vuokraan. Olin aina ollut säästäväinen, ja nyt tuo piirre vain vahvistui.”

Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa (5.vas.) vuonna 1966. © OM-arkisto

Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa (5.vas.) vuonna 1966. © OM-arkisto

Kristiina Halkola pääsi teatterikouluun heti lukion jälkeen. Ensimmäinen koti Helsingissä oli Mannerheimintie 144, jossa hän jakoi huoneen ja keittokomeron veljensä kanssa. © Tommi Tuomi

Kristiina Halkola pääsi teatterikouluun heti lukion jälkeen. Ensimmäinen koti Helsingissä oli Mannerheimintie 144, jossa hän jakoi huoneen ja keittokomeron veljensä kanssa. © Tommi Tuomi

Ylioppilasteatteri avasi maailman ja loi aatteen paloa

”Ylioppilasteatterin liittyminen vuonna 1965 mullisti elämäni. Ylioppilasteatteri sijaitsi jo silloin Vanhan Ylioppilastalon yläkerrassa. Siitä tuli toinen kotini. Teimme monenlaisia näytelmiä ja tietysti Lapualaisoopperan, jossa lauloin punaisten kuorossa. Henki oli kannustava: kokeile, tee!

Ylioppilasteatterissa tutustuin ihmisiin, joista tuli ikuisia ystäviä. Kirsti Wallasvaara asui kommuunissa Arkadiankatu 4:ssä siskonsa, Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Asunnossa oli vapaana pieni palvelijan huone. Sinne minä muutin.

Maailmani aukeni aivan uudella tavalla. Työläisaatteen olin imenyt jo lapsuudenkodissa, mutta uutta oli kansainvälisyys. Minulle avautui 3. maailma: Latinalaisen Amerikan diktatuurit, Afrikka ja myöhemmin Vietnam.

Myös Suomen historia rävähti silmille. Ei minun lapsuudessani ja nuoruudessani ollut puhuttu sodista, ei kotona eikä koulussa. Se oli varmasti ollut silloin keino selviytyä eteenpäin. Yhtäkkiä opin, että Suomessa oli tapettu punaisia, meillä oli ollut Lapuanliike ja poliittisia vankeja ja että olimme taistelleet Hitlerin rinnalla.

Olin yli-innokas kaikessa, myös mielipiteissäni, mutta en ymmärrä, mitä kaduttavaa siinä on. Se kuuluu nuoruuteen.”

Eero Melasniemi tuli Kristiinalle aluksi tutuksi samoista kuvauksista (Käpy selän alla -elokuva). Pari heistä tuli vuonna 1969. © FJ-Filmi OY / KAVI

Eero Melasniemi tuli Kristiinalle aluksi tutuksi samoista kuvauksista (Käpy selän alla -elokuva). Pari heistä tuli vuonna 1969. © FJ-Filmi OY / KAVI

Teatterikoulu mullisti ja toi rakkauden

”Käsittämättömän paljon asioita – sellaisia, jotka mullistivat koko elämän – tapahtui muutamassa vuodessa.

Kansallisteatterin portaissa näin ensimmäistä kertaa Eero Melasniemen. Katseemme kohtasivat ja tajusin, että tuossa on minun elämäni mies. Hän oli kuitenkin kihloissa ja menossa naimisiin. Päätin unohtaa hänet.

Rakastuin Kari Franckiin, avioiduimme ja saimme lapsen.

Olin näytellyt Melasniemen kanssa rakastavaisia Kävyssä (Käpy selän alla -elokuva) ja kun toisen kerran jouduimme lähelle toisiamme eräässä tv-näytelmässä, ei asialle voinut enää mitään. Vuonna 1969 meistä tuli pari ja sen jälkeen olemme olleet erottamattomat.”

Lue myös: Pitkä parisuhde kantaa – Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi: ”Enää ei tiedä, kumpi on paita ja kumpi on peppu”

Arkadiankadulla Kristiina Halkola asui samassa kommuunissa Kirsti Wallasvaaran, Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Siitä on nyt yli 50 vuotta. ”Se, että huomaa olevansa vanha, on mielenkiintoista ja kummallista. Kasvun paikka tämäkin.” © Tommi Tuomi

Arkadiankadulla Kristiina Halkola asui samassa kommuunissa Kirsti Wallasvaaran, Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Siitä on nyt yli 50 vuotta. ”Se, että huomaa olevansa vanha, on mielenkiintoista ja kummallista. Kasvun paikka tämäkin.” © Tommi Tuomi

Oulunkylän huvilaan syntyi Grand Hotel Mama

”Halusin paljon lapsia ja siihen tarvittiin iso talo. Oulunkylästä löysimme kaupungin vuokratontilta hirsirunkoisen huvilan, joka oli jo silloin, 1971, lähes sata vuotta vanha.

Lapsia syntyi kolme lisää kahden vuoden välein. En ole koskaan tullut helposti raskaaksi, vaan kaikki lapset on tekemällä tehty. Jokainen on ollut toivottu ja haluttu.

Äitiys on muovannut minua eniten. Naisena minulla on se ominaisuus, että pystyn luomaan uutta elämää, kokonaisen uuden ihmisen. Ja silloin huomaa, että maailma on monimutkaisempi kuin oli luullut. Silti, elämän ydin kaikessa yksinkertaisuudessaan on se, että tarvitaan kaksi, jotta saadaan kolmas.

Kohta joku sanoo, että Kristiina Halkola on äärikonservatiivi, kun se julistaa ydinperhettä. Minulle kyse on kuitenkin biologiasta: kahdesta erilaisesta syntyy kolmas. Se on lauman alku.

Vapaasta kasvatuksesta on tullut lähes kirosana, mutta minulle se on aina merkinnyt suurta vastuuta. Lapsen on saatava kokeilla ja tutkia, mutta aikuisen on oltava vieressä varmistamassa, ettei toinen satuta itseään. Lapsia ei pidä kahlita vaan kannatella.

En ole koskaan ajatellut, että kaiken pitäisi olla valmiina ennen kuin alkaa tehdä lapsia. Halusin kaiken yhtä aikaa. Se myös kostautui, sillä samaan aikaan olisi pitänyt tehdä uraa.

Kun jäin nuorimmaisen kanssa kotiin vähäksi aikaa, jouduin irtisanoutumaan tv-teatterista. Siitä seurasi pitkä työttömyysjakso. Niitä tuli myöhemminkin. Työttömyysjaksot ottivat koville ja jopa vähän katkeroittivat. Upotin energiani järjestötyöhön.”

näyttelijä Kristiina Halkola

Kristiina Halkola vuonna 1977. © Veikko Koivusalo

Lue myös: Näyttelijä Kristiina Halkolasta teki äitiys järjestöihmisen: ”Minusta taiteilijoiden pitäisi olla uteliaita, laajakatseisia ja monipuolisia”

”Olen omistava mummo”

”Kun lapset olivat jo isoja ja huitoivat maailmalla, niin kuin heidän kuuluu, minut valtasi outo tyhjyys. Olin hieman alle viisikymppinen ja mietin, olisiko mahdollista saada vielä vauva. Olihan sitä sattunut sellaista, että nainen luulee vaihdevuosiensa alkaneen mutta kyseessä onkin raskaus.

Se oli jonkinlainen kriisi. Mutta sitten syntyi ensimmäinen lapsenlapsi ja sain taas vauvan syliini. Nyt lastenlapsia on seitsemän, nuorin on 6-vuotias ja vanhin 24.

Olen omistava mummo. Tunnen jokaisen lastenlapseni ja jokainen on minulle rakas. Kaikkia olen hoitanut pienenä ja laulanut uneen. Olen aina sanonut, että lapset tarvitsevat suklaata, jäätelöä ja lauluja – ja rakkautta tietysti.

Minulle on aivan sama, tuleeko jälkikasvustani tohtoreita vai tiskaajia – tärkeintä on, että heistä tulee kunnon ihmisiä tähän yhteiskuntaan ja että heillä on hyvä olla.

Tehtäväni mummona ovat monenlaisia, kuten esimerkiksi muuttoauton ajaminen. Yksi lastenlapsistani muutti Helsingissä uuteen osoitteeseen, ja minua tarvittiin pakun rattiin.”

”Ainut, mihin voin enää luottaa, on Mama Russia”

”Kolmen sukupolven perhe, meidän laumamme, kokoontuu usein yhteen. Silloin keskustelu käy vilkkaana myös päivänpolttavista teemoista, kuten Venäjän tilanteesta ja Ukrainan sodasta.

Olen pasifisti-mummo, enkä näe tällä hetkellä yhtään viisasta vallanpitäjää tai poliitikkoa missään. Pelkään, että kovat sanat eskaloituvat teoiksi. Pelkään ydinsotaa. Pelkään lasten ja lastenlasten puolesta.

Ainut, mihin voin enää luottaa, on Mama Russia eli venäläiset äidit. Hehän sen Afganistanin sodankin lopettivat, kun poikia alkoi tulla arkuissa takaisin.

Olemme asuneet Oulunkylän Grand Hotel Mamassa yli puoli vuosisataa. Vuosiin mahtuu koko elämän kirjo: lapset, ruuhkavuodet, asuntovelat, työttömyysjaksot, isovanhemmuus ja ikääntyminen.

Se, että huomaa olevansa vanha, on mielenkiintoista ja kummallista. Kasvun paikka tämäkin.”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 11/22.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X