Marita Taavitsainen tarvitsee yleisöä ja myös ihailua: ”Olen laulaessani onnellisimmillani - lavalla tuntuu, että kaikki on mahdollista”

Kotimme lähellä Kotkassa oli löytökoiratarha. Vein sen asukkaille maistiaisia, joita napsin jääkaapin jokaisesta leikkelepaketista. Syötin ja hoidin koiria, joilla ei ollut omaa ihmistä. Se oli ihanaa. Suurin haaveeni olikin saada oma koira ja piano.

Minulla oli lemmikkimarsu ja koiran, Lhasa apson, sain 10-vuotiaana. Se eli kanssani 15 vuotta.

Vuotta myöhemmin ostin säästämilläni rahoilla pianon. Kun piano tuotiin, oli talvi. Sen piti lämmetä kolme tuntia ennen kuin sillä sai soittaa. Olin kai ensimmäistä kertaa minuutilleen valmiina, kun aika tuli täyteen. Minulla on yhä sama piano ja soitan sitä lähes päivittäin.

Äidin tyttö

Isä kuoli, kun olin viisivuotias. Sain isäpuolen kaksi vuotta myöhemmin. Olen ollut aina äidin tyttö ja meidän kahden yhtälö on ollut se vahvin.

Lomat vietin mummolassa Haapakoskella, Savossa. Siellä asuivat sekä äidin äiti että isän äiti. Jos toinen mummo ei paistanut lettuja, toinen varmasti paistoi. Kun koko sukukööri oli paikalla, menoa riitti.

Poikkean Haapakoskella joka kesä jollain keikkamatkalla. Toisesta mummolasta on jäljellä enää kivijalka, toinen on Haapakosken vanha juna-asema, jonka ikkunat ja ovet on vaneroitu. Silti tuoksut ja tunnelmat ovat ennallaan. Sormien välistä valuva santa, männyt ja valtavat kuuset, kävyt, joiden päälle vahingossa paljain jaloin astuin… Nytkin kotipihaa ympäröi metsä, mutta enää siellä ei tule samoiltua.

”En koskaan uskaltanut unelmoida laulajan urasta”

Kotkassa ei ollut tapana haaveilla hulluja. Kävin piano- ja laulutunneilla musiikkiopistossa, mutta en koskaan uskaltanut unelmoida laulajan urasta. Ajattelin, että laulamisella elävät korkeintaan Katri Helena ja Paula Koivuniemi, muiden pitää hankkia oikea ammatti.

Peruskoulun jälkeen pääsin opiskelemaan oppisopimuksella kampaajaksi. Se oli haaveammattini ja teinkin alan töitä kymmenen vuotta. Olin onnellinen työssäni ja tykkään siitä vieläkin. Naapuri tekee talvisin lumityöni, minä leikkaan hänen hiuksensa ja sukulaistenkin, kun aika antaa myöten.

Laulukilpailun voitto vei New Yorkiin

Sitten Kotkaan tuli karaoke. Järjestettiin kilpailuja, itsevarmuus kasvoi, ja tiesin olevani kärkikahinoissa laulaessani Carpentersin kappaleen Yesterday Once More. Kerran voitin matkan New Yorkiin, mutta matkatoimisto meni konkurssiin ennen kuin ehdin matkustaa.

Pääsin Ruotsin risteilylle 14-vuotiaana, mutta ensimmäisen varsinaisen lomamatkan tein silloisen poikaystävän kanssa Italiaan 19-vuotiaana. Matkaa varten ostimme Seppälästä samanlaiset tuulipuvut.

Sen jälkeen käytin kaikki rahani matkoihin. Rakastan yhä lentokenttiä enemmän kuin mitään muuta paikkaa. Siellä olen onnellinen, tuijottelen ihmisiä ja mietin, kuka, miksi ja minne.

Parikymppisenä matkustin yksin Japaniin tapaamaan siellä asuvaa yhdysvaltalaista kaveriani. Juhlimme Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää, kun jouduin sairaalaan. Sairastan diabetesta ja verensokerini nousi liian korkealle. Lämpöasteita oli 40 ja tein virheen ja join jotain sokeripitoista. Minulta lähti taju. Parin päivän ajan hengenlähtö oli kai jo lähellä.

Siitä ja monista muista sattumuksista huolimatta kaikki matkailuun liittyvät muistot ovat onnellisia.

Tangokuningattareksi vuonna 1995

Tangokuningatar-kilpailuun osallistuin ensimmäisen kerran vuonna 1993. Pääsin semifinaaliin. Sen jälkeen pääsin töihin Tanskan, Ranskan, Englannin ja Saksan väliä kulkevalle kotkalaiselle risteilyalukselle. Päivisin olin kampaaja, iltaisin lauloin. Se vastasi unelmiani, ja sen vuoksi minulla ei ollut erityistä voitontahtoa osallistuessani tangokisaan uudelleen vuonna 1995.

Voitto oli sokki. Olin toki onnellinen, mutta toisaalta en tiennyt, oliko se sittenkään hyvä vai huono asia. Elämä muuttui yhdessä yössä, mutta minä en muuttunut. Olin sama tyyppi kuin ennenkin, mutta yhtäkkiä kaikkien asenne minua kohtaan oli muuttunut.

Sain kruunun ja bändin, mysteerilahjan, ja sitten piti päättää, mitä niillä teen. Oli paljon odotuksia ja paineita. Se oli vähän kuin lottovoitto, ei kai sitäkään kenenkään pää pysty heti ymmärtämään.

”Olen lavalla laulaessani onnellisimmillani”

Ehkä se kuitenkin oli onni, sillä olen lavalla laulaessani onnellisimmillani. Kotona ei ole täydellistä, vaikka tekisin vuoden suursiivousta. Lavalla en näe repsottavia nurkkia tai ylipäänsä muista elämän murheita. Siellä ja sillä hetkellä tuntuu, että kaikki on mahdollista ja onnistuu. Sitä fiilistä en saa mistään muualta.

Tarvitsen yleisöä ja myös ihailua. Eniten tarvitsen sitä tunnetta, että saan laulullani kylvettyä positiivisuutta, luomaan vaikka vain yhdelle ihmiselle hyvän fiiliksen. Annan kaikkeni niin, ettei jää jossiteltavaa.

Lapset Stella ja Iines

Kun Stella, 10, ja Iines, 8, syntyivät, kaikki mennyt jäi. Silloin ymmärsin, miksi olen olemassa. Siihen asti olin elämässäni eksyksissä ja kauhukuvani oli, että keikkailen hullun lailla, mutta minulla ole muuta elämää.

Tietysti olisin halunnut, että lapsilla on ehjä perhe, mutta se oli mahdoton toteuttaa.
Elämäni on nyt aikamoinen paletti, sillä lapsilla on harrastuksia lähes joka päivä. Olen onnellinen, että he ovat löytäneet urheilun lisäksi musiikin. Stella käy haitaritunneilla,

Iines perehtyy soittimiin musiikkivalmennuksessa. Sydämessä läikähtää aina, kun he kertovat asioista, joita ovat musiikin parissa löytäneet.

Meiltä on matkaa joka paikkaan ja tytöt on kuljetettava, mutta matkoilla on ihana kuulla päivän seikkailuista. Tunnen eläväni ja olevani tarpeellinen. Elän satakymmenen lasissa koko ajan. Otin vielä koirankin, ettei olisi liian helppoa.

Rakkaus on iso onnellisuuden tekijä

Puolivuotias pomeranian Bommi on meille kaikille iso onni. Kun avaan aamulla silmät, se on heti valmiina innostamaan uuteen päivään. Lapsetkaan eivät voi herätä väärällä jalalla, kun heräävät koiran nuolaisuihin. Bommilla ei ole ikinä huonoa päivää.

Rakkaus on iso onnellisuuden tekijä. Olen onnellinen, että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa esimerkiksi innostuksen sisustamiseen. Siitä huolimatta saan lauluuni eniten syvyyttä silloin, kun elämässä menee huonosti. Ehkä minun pitää olla aina vähän vähemmän onnellinen ollakseni parhaimmillani.

Marita Taavitsaisen mekko Deb, kengät Zio ja korvikset My o My.