Millaista on elämä rikollisen puolisona? Kirjailija Fiona Bartonin Leski-dekkari tarkastelee julmasta teosta syytetyn puolisoa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Fiona Burton
Milla Ollikainen tapasi Fiona Bartonin tämän vieraillessa keväällä Suomessa.
Fiona Bartonin dekkari Leski katsoo sinne, mihin on vaikea katsoa: julmasta teosta syytetyn puolisoa.

Ennen kirjailijan uraasi työskentelit pitkään toimittajana. Miten sinusta tuli journalisti?

Isäni oli journalisti, ja hän työskenteli kotona, joten kasvoin kuin uutishuoneessa. Hän tiesi aina kaiken ennen muita. Rakastin kaikkea sitä taustatietoa, joka hänellä oli. Olin lisäksi kirjatoukka ja tykkäsin kirjoittaa. Olin myös hyvin utelias lapsi.

Vuonna 2008 jätit päivätyösi ja lähdit miehesi kanssa Sri Lankaan vapaaehtoistyöhön. Miksi?

Olimme ajatelleet tehdä vapaaehtoistyötä eläkkeellä. Viisikymppisinä aloimme miettiä, miksi odotamme. Olimme terveitä, lapset olivat tarpeeksi vanhoja ja vanhempamme vielä niin nuoria, etteivät tarvinneet meitä. Puolet ystävistämme sanoivat, että hienoa, puolet taas, että olemme hulluja. Ja vähän hullua se olikin, mutta tuntui oikealta.

Minä työskentelin toimittajien kanssa, ja mieheni Gary opetti puusepäntöitä aikuisille, joilla oli oppimisvaikeuksia. Olimme Sri Lankassa kaksi vuotta, ja samalla pohdimme, mitä tekisimme seuraavaksi.

Leski-romaanissasi Jeanin mies Glen vapautettiin ennen kuolemaansa syytteestä, jonka mukaan hän olisi kidnapannut kaksivuotiaan tytön. Miten tarina lähti liikkeelle?

Ensin Jeanin ääni oli päässäni. Kuulin, mitä hän puhui, se oli outo prosessi. Kirjoitin Sri Lankassa kymmenen lukua ja laitoin ne pöytälaatikkoon. Vuosi paluun jälkeen päätin, että tarina kertoo lapsen kidnappaamisesta. Halusin siihen jonkin anteeksiantamattoman teon.

Toimittajana seurasit oikeudenkäyntejä ja kiinnitit huomiota rikollisten vaimoihin. Oliko heissä jotain yhteistä?

Joissakin kyllä. Minusta oli kiinnostavaa seurata, miten tekijän läheiset reagoivat. Joistakin näki, että se oli ensimmäinen kerta, kun he kuulivat kaikkine yksityiskohtineen sen, mistä heidän poikiaan tai miehiään syytettiin.

Fiona Barton

Fiona Bartonille kirjailijuus on jo kolmas ura. Toimittajan ja kouluttajan työstään hän kaipaa sosiaalisia kontakteja. © Pekka Nieminen / Otavamedia

Emme ehkä halua katsoa rikoksentekijän läheisiä?

Syytetystä tulee inhimillisempi, kun huoneessa on ihmisiä, jotka rakastavat häntä.

Leskeen valitsin vaimon ja miehen, koska se on valinta; olet valinnut juuri sen henkilön, olet rakastunut häneen. Olen itse ollut naimisissa 37 vuotta. Silloinhan luulisi, että tuntee puolisonsa. On kasvanut yhdessä, saanut lapsia. Mutta ketään ei voi tuntea täydellisesti.

Meillä on kaikilla salaisia asioita, ehkä aivan pieniä, vaikkapa vain mielipiteitä, joita emme kerro, koska pelkäämme, että ne tuomitaan.

Glenin oikeudenkäynnissä käy ilmi, että hän on katsonut internetissä lapsipornoa. Jean käyttää siitä sanaa höpsötykset (nonsense). Se tuntuu kauhistuttavalta!

Siinä tiivistyy, miten Jean suhtautuu kaikkeen epämiellyttävään. Hän ei halua elämäänsä mitään pahaa. Jeanin maailma kääntyisi päälaelleen, jos hän myöntäisi jotain sellaista tapahtuneeksi.

Useimmat seksirikolliset ovat tavallisia miehiä, joilla on perheet ja työ. Minä tein töitä yhden kanssa, joka joutui vankilaan.

Hänellä oli kaksi lasta, hän oli keski-ikäinen, hyvin menestynyt mies, jolla oli ihana vaimo. Ja silti hän teki öisin tietokoneella samaa kuin Glen. Hän yritti selittää, että tietokone sai hänet tekemään niin. Hehän usein väittävät löytäneensä kuvat vahingossa. Mutta se ei ole mahdollista, koska kuvia nähdäkseen niistä pitää maksaa.

Voiko internetiä sinänsä syyttää?

Minä kyllä syytän. Idea totaalisesta vapaudesta ilman vastuuta on vaarallinen asia yhteiskunnalle, koska aina tulee olemaan ihmisiä, jotka käyttävät sitä hyväkseen. Toivon, että suojaavia toimenpiteitä tehdään, mutta se on vaikeaa.

Kirjan toinen päähenkilö Kate on journalisti, joka haluaa Jeanilta haastattelun. Onko Kate samanlainen kuin sinä?

Olin journalisti 30 vuotta, joten yhtäläisyyksiä on! Olen ollut joka paikassa, missä Katekin. Olen tehnyt sellaisia haastatteluja, olen vienyt haastateltavia hotelleihin, ja he ovat kadonneet. Ja olen houkutellut ihmisiä puhumaan itselleni, mutta en ole aivan kuin Kate.

Uskon siihen, ettei journalisti voi olla vain objektiivinen tarkkailija, koska kenenkään tarinaa ei voi kertoa ilman myötäelämistä. Jos puhut jollekin, joka on raiskattu tai hänelle on tapahtunut muuta pahaa, mielestäni se, että nojaat taaksepäin ja olet objektiivinen, vaikuttaa kielteisesti. Mutta Kate menee liian lähelle, ja toisessa kirjassani The Child vieläkin lähemmäksi

Juttu on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 6/18.

X