Näyttelijä Leena Pöysti urastaan: ”Tunnen pientä katkeruutta siitä, miten eri tavalla miehillä ja naisilla asiat työelämässä menevät”
Ennen omia lapsia näyttelijä Leena Pöysti priorisoi työn kaikista tärkeimmäksi. Kun Pöysti odotti toista lastaan, hän lupautui mukaan ikoniseen Syke-sairaalasarjaan.
Leena Pöysti pitää epäreiluna sitä, miten odotukset eroavat äitien ja isien välillä.
Näyttelijä Leena Pöysti lähti Syke-sarjaan seuraten tunnetta.
”Olin nimittäin raskaana, enkä edes hirveän pitkällä vielä. Lupauduin varhaisessa vaiheessa raskautta mukaan sillä olettamuksella, että jos minulla on terve lapsi käsissäni myöhemmin, voidaan lyödä rooli lukkoon.
Niin onnellisesti siinä kävi, että lapsen ollessa viisikuukautinen aloin kuvata Sykettä. Olihan siinä paljon asioiden yhteensovittamista, mutta en halunnut jättää roolia tekemättä. Ei jännittänyt kertoa raskaudesta enkä pelännyt, että joutuisin sen takia ehkä luopumaan roolista. Sopimus tehtiin niin, että päätyöni oli olla pienen lapsen äiti ja tein Sykettä aluksi sivutyönä.
Apuna oli onneksi mieheni, joka hoiti lasta kotona, kun minä olin muutaman päivän viikossa töissä. Rintamaitoa hän ei kuitenkaan pystynyt tarjoamaan, joten järjestin oman aikatauluni kuvauspäivinä niin, että pystyin imettämään lasta tauoilla. Lapsi täytti juuri yhdeksän vuotta. Siitä osaan laskea, kuinka kauan Sykettä on tehty.”
Miesten maailma
”Tunnen pientä katkeruutta siitä, miten eri tavalla miehillä ja naisilla asiat työelämässä menevät. Odotukset, mahdollisuudet ja kaikenlaiset syyllistämiset. Ei ole helppoa yrittää taistella tietynlaisia odotuksia vastaan.
Kotihoidon tuella lasta hoitaa kotona lähes aina äiti. Noin 20 prosenttia miehistä ei käytä ollenkaan edes vanhempainvapaata. Miehet puskevat edelleen pääosin töitä mieluummin kuin jäävät lapsen kanssa kotiin.
Kun aloin odottaa esikoistytärtäni, minulla oli neljä eri roolia teatterissa. Raskaus ei näkynyt vielä lähes ollenkaan, mutta se oli kyllä tiedossa. Jouduin luopumaan parista roolista aikaisemmin kuin olisin toivonut. Toki osa rooleista oli muutenkin fyysisesti haastavia, mutta se tuntui todella epäreilulta.
Näyttelijän ammatissa tiedetään hyvin, että jos joku on raskaana, se vaikuttaa yllättävän pitkään tuleviin rooleihin.
Ennen lapsia olin hyvin kunnianhimoinen ammattini suhteen, eikä lapsen saaminen tuntunut tarpeelliselta. Ajattelin myös, että maailmassa on liikaa äitiä ja isää huutavia lapsia, joista pitäisi kantaa vastuu ensin.
Sitten tuli kuitenkin ikä, jolloin tunne voitti järjen. Olin siihen asti priorisoinut työn tärkeimmäksi, mutta tunne omasta lapsesta oli yhtäkkiä niin voimakas, että se jyräsi kaiken yli.”
Rakkaus on rajaton
”Olen paitsi perheen suhteen myös muun maailman osalta totaalinen huolen kantaja. Olen huolissani kaikesta ja odotan, milloin kaikki romahtaa. Nyt maailma näyttää pahalta monestakin suunnasta, mutta hyvinäkin aikoina olen ollut tällainen. Huoleni muun muassa ilmastosta pahenee vain koko ajan. Painajaisissani toistuva asia on se, että taivaalta putoaa jotain.
Koiran myötä vasta tajusin, että murehtimisesta ei ole mitään hyötyä. Se oli menossa isoon leikkaukseen, jota olin etukäteen pelännyt. Koira meinasi kuolla operaatioon. Sille tuli kaikki mahdolliset komplikaatiot. Siinä hetkessä tajusin, että etukäteen itkeminen ei ollut hyödyttänyt mitään. Se ei vähentänyt sitä tuskaa yhtään, vaikka olin ajatellut, että murehtiminen valmistaisi minua jotenkin pahimpaan.
Ensimmäisen lapsen jälkeen saatoin puolestaan miettiä, miten voisin rakastaa enää toista lasta yhtä paljon kuin ensimmäistä? Ihan hyvin. Rakkaus ei koskaan sulje pois mitään. Se vain laajentuu.”
Totuus vapauttaa
”En tiedä, kuinka järkevää se on, mutta vaalin ajatusta selkärangasta. Jos joku tulee kadulla vastaan ja sanoo, että minä kidutin kuusivuotiaana räkättirastaan poikasta, minun pitää olla valmis vastaamaan tekemisistäni.
Kyllä, olen tehnyt niin. Luulin kuusivuotiaana tekeväni räkättirastaan poikaselle palveluksen yrittäessäni syöttää sitä ja yrittäessäni opettaa sitä lentämään. Se painaa edelleen omaatuntoani, mutta se oli myös opettavaista. Opin tunnistamaan räkättirastaan emon huudon niin, että pystyn yhä paikallistamaan vasta pesästä lähteneet poikaset.
Minulla on hopeinen koru, jossa lukee: totuus vapauttaa. Olen huono peittelemään asioita ja olen aina halunnut elää totuuden kautta. Silloin elämä on helpompaa. En osaa pelailla mitään pelejä, eikä minulla edes riitä kapasiteetti pitämään yllä mitään feikkiä. Se näkyy myös tunteissani.”