Näyttelijä opiskeli suntioksi eläkkeelle jäätyään – Marja Packalén tunnustaa: ”Hautausmaalla pääkoppa meni uuteen järjestykseen”
Työläisperheen tytär, näyttelijä Marja Packalén tempautui vanhempien yllätykseksi teatterimaailmaan. Uudelleen elämä mullistui, kun hän opiskeli suntioksi eläkkeelle jäätyään.
Marja Packalén, 75, on työläisperheen tytär, josta kasvoi Jussi-palkittu näyttelijä. Hän näyttelee Räkä ja Roiskis -elokuvassa.
Marja Packalén on työläisperheestä ja hän kävi koulunsa Helsingin Malmilla.
”Isäni oli sekatyömies. Hän oli töissä rakennuksilla, mutta hän oli myös leipuri ja töissä joskus kirjapainossakin. Äitini oli aluksi kotona, mutta sitten hän oli yliopistolla siivoojana ja vahtimestarina”, Marja Packalén kertoo.
Ensin ylioppilaaksi, sitten teatterikouluun
”Vahva työn tekemisen kulttuuri iskostui minuun jo nuorena. Minulla ei ollut teatterin kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Muistan hämärästi, että näyttelin paimenta koulun Aladdinin taikalamppu -näytelmässä.
Koulun seinällä oli ilmoitus, että Tuusulassa alkaisi viikon mittainen teatterikurssi. En edes tiennyt, mitä improvisointi tarkoitti, mutta osallistuin kurssille. Ensimmäinen tehtävänantomme kuului, että ”olet metsässä ja pyydystät haavilla perhosia”. Siellä sitä mentiin ympäri luokkahuonetta tukka hiessä pitkin päätä aivan tohkeissaan.
Pääsin ylioppilaaksi 1968, pyrin teatterikouluun ja pääsin sisään. Se mullisti kaiken.”
”En tiedä, olisinko pärjännyt siinä omalla kapasiteetillani aikoinani”
”Kotona uravalinnastani ei ensin tykätty. Siihen aikaan työläisperheen lapsista toivottiin usein opettajaa. Kun teatterikoulun pyrkijäiset koittivat, totesi isäni jokaisen päivän päätteeksi, että tänään tiput kuin ankka! Pääsykokeet kestivät silloin parisen viikkoa. Luulen, että isä vähän pelkäsi ja hän sanoi niin vain suojellakseen minua pettymyksiltä.
Pääsin onnellisesti kouluun, mutta asuin vielä kotona Malmilla. Päivät olin koulussa, illat Tikapuu-teatterissa. Sitten alkoi ravintolaelämä, johon en ollut aiemmin tutustunut. Tulin usein yöllä kotiin, kun herätys oli aamuseitsemältä.
Asuin kolme vuotta kotona ja muutin sitten vasta Tampereelle, jonne olin valmistumiseni jälkeen perustamassa lasten ja nuorten Ahaa Teatteria. Teimme valistusohjelmia, kuten Tuu tuu tupakkarullan ja Huumausainenäytelmän, ja kiersimme ympäri Suomea.
Näyttelijän ammatti on nyt paljon kovempi maailma kuin ennen, jolloin ei ollut freelancereita. Kilpailu on nyt kovempaa ja on nuoria, jotka valmistuvat mutta eivät saakaan töitä. Alan työt pakkautuvat aika paljon yhä myös Helsinkiin, jossa on aika sattumankauppaa, löydetäänkö.
Itse olen oppinut eniten, kun olen saanut tehdä itse työtä. Teatterissa tehdään useita esityksiä vuodessa, ja siellä mielestäni oppii eniten. Pitkäaikaisia sopimuksia ei enää juuri ole. On ollut iso muutos, että nämä niin sanotut hautakivisopimukset ovat jääneet. Tämä maailma on paljon kovempi. En tiedä, olisinko pärjännyt siinä omalla kapasiteetillani aikoinani.”
Suntion työ oli eläkkeelle jäämisen jälkeinen siirtymäriitti
”Eläkkeelle jäätyäni mietin, että jotain ihmisen pitää kuitenkin tehdä. Paikoilleen ei voi vain jäädä möllöttämään. En ole ollenkaan uskonnollinen ihminen, mutta kavereiden kautta tuli ehdotus, että mitä jos menisin Laajasalon opistoon opiskelemaan suntioksi.
Oli mahtavaa tutustua ihmisiin, jotka eivät olleet teatteri-ihmisiä. Suntion työ ei ollut minulle kutsumusammatti vaan eräänlainen eläkkeelle jäämisen jälkeinen siirtymäriitti. Olin Kustavin seurakunnassa suorittamassa harjoittelut ja kesäsijaisena ja työskentelin Malmin hautausmaalla lauantaisin.
Tajusin, että suntion ammatti oli hyvin lähellä sitä, mitä olin tehnyt KOM-teatterissa vuodesta 1981 vuoteen 2012. Suntion ammatti on järjestäjä, pukija, seremoniamestari; oikeastaan kaikkea sitä, mitä olen tehnyt omassa pienessä teatterissamme.
Malmin hautausmaalla myös oma pääkoppa meni uuteen järjestykseen. Ihmiskohtalot, joihin hautuumaalla törmäsi, antoivat perspektiiviä, ettei ihan pikkuasioista kannata marmattaa. Mikään ei silti ole poistanut sitä, että kuolema on minulle edelleen täydellinen mysteeri. Minun on vaikea ymmärtää sitä.
En ole koskaan ajatellut, että olisi olemassa taivas. Ajattelen, että on olemassa jokin energia, joka voi siirtyä ja muuntua. Sitä kautta voi olla ylempi tai isompi sfääri, mutta en osaa personoida sitä. Se on jotain abstraktimpaa. Se on henkinen sfääri, hyvyyden sfääri.”
