Vainajille kudotaan jopa villasukkia – Hietaniemen hautausmaan vahtimestari Hannu Aho: ”Sovinto ja anteeksianto ovat merkittäviä asioita ihmisten elämässä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Hannu Aho
Hautojen muistomerkkeinä on loputon määrä eri aikakausien veistotaidetta. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Haudankaivajatarinoista yliopistotutkintonsa tehnyt Hannu Aho ei pääse kirkkomaan lumouksesta eroon. Maisteri jäi itsekin lapion varteen – kunnioittamaan perinteitä ja hautojen kauneutta.

Hietaniemen hautausmaan ruumishuoneella on yhdeksän vainajaa. Vahtimestari Hannu Aho on siirtänyt yhden arkun kylmähuoneesta kellarin lämpimämmälle puolelle. Hän tarkastaa arkun päätypuoleen kiinnitetystä lapusta vainajan nimen, siistii vähän arkun pintaa ja siirtää arkun hissin viereen.

Iltapäivällä alkaa siunaustilaisuus. Sitä ennen hautaustoimiston tai kukkakaupan edustaja tuo vielä arkkukoristeen, ja sitten arkku nostetaan hissillä yläkerran siunauskappeliin.

Kun arkku on nostettu siunauskappeliin, Aho katsoo, että kaikki on kunnossa, paikka siistinä, alttarikukat ja kynttilät paikoillaan. Virsinumerot laitetaan taululle.

Vahtimestari auttaa pappia pukeutumisessa ja opastaa saattoväkeä paikoilleen. Monella on kysyttävää, minne laitetaan kukkatervehdykset ja missä järjestyksessä tilaisuus etenee.

Viisi minuuttia ennen tilaisuuden alkua soitetaan kelloja, äänet kuuluvat kaiuttimista.

Hannu Aho

Aho varmistaa, että arkkukoristeet ja muut kukat ovat oikeilla paikoillaan. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Saattoväen asetuttua paikoilleen siunaustilaisuus alkaa, Aho laittaa ovet kiinni ja jättäytyy ulkopuolelle.

Takana on yli kymmenentuhatta siunausta, mutta hän on ollut vain kolme kertaa läsnä itse tilaisuudessa. Niillä kerroilla vainajalla ei ole ollut omaisia. Paikalla on ollut vain pappi ja kanttori. Aho on jäänyt kappeliin kunnioittaakseen vainajan elämää.

Kun tilaisuus on päättynyt ja viimeiset omaiset ovat poistuneet, arkku ja kukkatervehdykset lasketaan hissillä kellariin ruumishuoneelle. Useimmiten arkut jatkavat täältä tuhkaukseen, koska sen yleistyttyä Hietaniemessä perinteisiä arkkuhautauksia on vuosittain alle sata. Alhaalla kellarissa toinen vahtimestari vaihtaa uuden arkun, ja sama alkaa taas alusta.

Hietaniemen arkkuhissi

Arkku matkaa hissillä siunaukseen ja sieltä taas eteenpäin. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Kolmen yön pohdinta

Hannu Ahon ura Hietaniemen hautausmaalla alkoi kesäpestinä puutarhatöissä vuonna 1986. Tuolloin hän opiskeli Helsingin yliopistossa folkloristiikkaa ja uskontotiedettä. Filosofian maisteriksi valmistuttuaan 1992 Aho työskenteli hetken Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

Työt loppuivat lyhyeen, koska Suomessa oli alkanut lama. Hautausmaalta kuitenkin irtosi pätkätöitä, ja jossain vaiheessa silloinen kappelityöstä vastannut puutarhuri ehdotti, että Aho kokeilisi vahtimestarin töitä.

”Aluksi ajattelin, että varmaan ihan hirveää hommaa työskennellä kuolleiden talossa, mutta muutamassa kuukaudessa siihen tottui”, Hannu Aho sanoo.

Sitten hän sai koulutustaan vastaavaa työtä Teatterikorkeakoulun arkistossa ja jätti hautausmaan vuodeksi.

Kynttilälyhdyt

Kynttilälyhdyt ovat naarmuineen ja kolhuineen persoonallisia. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Kun Hietaniemen vanha vahtimestari jäi eläkkeelle, Aholle tarjottiin seuraajan paikkaa. Hän mietti asiaa kolme yötä ja jätti arkistotyöt.

”Tuttavien suhtautuminen oli aika hurjaa. Varmaan ajattelivat, että korkeakoulututkinnolla olisi saanut hienompia ja rahakkaampia töitä. Ja he pelkäsivät, että työ vainajien parissa alkaa vaikuttamaan henkisesti oudolla tavalla.”

Hän itse uskoi valintaansa. Tänä päivänä monet vanhat koulukaveritkin jo suitsuttavat, että Aho teki juuri oikean valinnan.

Speden hauta

Kun Hietaniemen hautausmaa perustettiin vuonna 1829, alue sijaitsi syrjässä, kaukana keskustasta. Nyt siitä on tullut trendikäs ulkoilupaikka.

”Ei täällä ennen liikkunut paljon väkeä, korkeintaan joku tuli kysymään, missä on Kekkosen hauta. Nyt ulkoilijoiden lisäksi on liikkeellä hautabongareita. Turisteille järjestetään ohjattuja kierroksia”, Aho sanoo.

Edesmenneiden sukulaisten haudoilla käyminen on suosittua, monet saapuvat ulkomailta asti tutustumaan suomalaisiin juuriinsa. Toisia taas kiehtovat Taiteilijanmäelle haudatut kulttuurihenkilöt, kuten Akseli Gallén-Kallela, Alvar Aalto, Ella Eronen, Tarmo Manni ja Pertti ”Spede” Pasanen.

Speden hauta Taiteilijanmäellä on Ahon mukaan herättänyt ristiriitaisia reaktioita. Jotkut närkästyivät, kun Spede sai hautapaikan Suomen arvostetuimpien taitelijoiden viereen. Toisten mielestä on hienoa, kun rakastettu viihdetaiteilija sai vihdoinkin ansaitsemansa arvostuksen.

Hautausmaa tarjoilee myös kulttuurihistoriaa ja luontoelämyksiä.

”Hautojen muistomerkkeinä on loputon määrä eri aikakausien veistoksia, modernia, klassista, kaikille löytyy jotain. Lisäksi meillä on kettuja, huuhkajia, sarvipöllöjä, lumikkoja ja näätiä, jotka ovat alkaneet urbanisoitua tänne.”

Hautausmaat peilaavat lähellä asuvaa yhteisöä ja sen historiaa. Ulkomailla reissatessaan Aho käy usein tutustumassa hautausmaihin.

”Kun siellä aikansa kävelee, saa aika hyvän kuvan kyseisestä kylästä tai kaupunginosasta.”

Merkkihenkilöiden haudat ovat nähtävyyksiä.

Merkkihenkilöiden haudat ovat nähtävyyksiä. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Vainajakansan apua

Ahon koulutus ja nykyinen työ kietoutuvat sillä tavalla yhteen, että hän teki yliopiston lopputyön haudankaivajista kerrotuista suullisista traditioista. Lähteenä oli Suomalaisen  Kirjallisuuden Seuran käsikirjoitusarkiston sadan vuoden takaisia muistiinpanoja. Pohjois-Karjalan Liperistä löytyi paljon tarinoita paikkakunnan haudankaivajasta.

”Uskottiin, että haudankaivajalla oli yliluonnollisia voimia. Hän pystyi kutsumaan hautausmaan väen eli vainajakansan apuun, jos tuli liian raskas kivi tielle.”

Aho vertasi vanhaa arkistomateriaalia niihin tarinoihin, joita oli kuullut hautausmaalla kesätyöntekijänä ollessaan. 1980-luvun Helsingissä oli värikkäitä tarinoita haudankaivajista. Uudemmissa jutuissa ei puhuttu yliluonnollisista asioista. Ne olivat pikemminkin urbaaneja legendoja siitä, mitä hautoja kaivaessa oli löytynyt ja miten ronskisti vainajia käsiteltiin.

”Haudankaivajilla oli oma karismansa. Yleensä he olivat aika hiljaisia kavereita, merimiehiä ja sellaisia. Kesätyöntekijänä ollessa oli kiinnostavaa, kun pääsi heidän kanssa juttusille ja kuuntelemaan”, Aho sanoo.

Vuoden 2006 jälkeen Hietaniemen hautausmaalla on ollut vain yksi haudankaivaja. Siirryttiin koneaikaan.

Ei enää kummituksia

Myös muista hautausmaan työntekijöistä on juttuja. Aho kertoo tarinan 1970-luvun vahtimestareista, jotka olivat alkaneet juopotella työpäivän loppupuolella, kun viimeinen siunaustilaisuus oli ohi.

Työnjohtaja tuli ilmoittamaan, että yllätyksenä tuleekin vielä yksi uurnanlaskeminen. Selvimmässä kunnossa ollut vahtimestari otti homman. Aiemmin juodut viinat alkoivat kuitenkin vaikuttaa.

Uurnaa laskiessaan vahtimestari näki kolme monttua edessään. Sitten hän putosi polvilleen ja uurna humahti kuoppaan.

Hän ajatteli, että nyt on lopputilin paikka, kun kaikki huomaavat, miten kännissä hän on.

Seuraavana viikkona työnjohtaja tuli kappelille ja pyysi vahtimestarin juttusille. Työnjohtaja sanoi, että omaiset olivat kovasti kiitelleet harrasta vahtimestaria, joka oikein polvistuu uurnaa laskiessaan.

”Aina, kun jokin ei mene hautajaisissa kuin pitäisi, niin siitä syntyy tarina vielä tänäkin päivänä. Kun esimerkiksi joku liukastuu tai pappi myöhästyy tilaisuudesta, tarina lähtee liikkeelle ja saattaa elää vuosikymmeniä”, Aho sanoo.

”Monet kyselevät, kummitteleeko täällä ja olenko kuullut kummitustarinoita. Vasta pari vuotta sitten kuulin ensimmäistä kertaa sellaisen”, Aho sanoo.

Kummitusjutut

Kummitusjuttuja nykyhautojen luona ei enää synny. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Villasukat arkkuun

Hautajaiset ovat säilyneet hyvin perinteikkäinä läpi vuosikymmenien. Häät ja monet muut juhlat ovat muuttuneet vauhdikkaiksi tapahtumiksi, joissa tavoitellaan ennen kokemattomia elämyksiä.

Kuoleman hetkellä omaiset haluavat turvautua perinteisiin, koska se luo turvallisuuden tunnetta. Myös monet kirkosta eronneet halutaan tuoda siunattavaksi, jos ihminen on elinaikanaan ollut muuten sinut uskonnollisuuden kanssa.

Monilla suvuilla on perinteitä ja tapoja, jotka antavat oman mausteensa viimeiselle matkalle saattamiseen.

”Jotkut pitävät edelleen vainajan valvojaisia kotonaan. Jotkut taas haluavat, että ruumisauto ajaa vainajan kotitalon ohi vielä ennen kuin arkku viedään siunaustilaisuuteen”, Aho kertoo.

Jonkin verran on syntynyt myös uusia tapoja. Kuten se, että tullaan vuosipäivänä haudalle ja nostetaan kuohuviinimaljat vainajan muistolle. Joillekin vainajille kudotaan villasukat tai arkkuun laitetaan harrastusvälineitä, kuten onkivapa.

Hietaniemen veistokset

Hietaniemen veistokset kunnioittavat elämän kauneutta. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Sovinto ennen kuolemaa

Aho on tehnyt pitkään töitä elämän ja kuoleman rajalla. Hän on ohjannut satojatuhansia surevia siunauskappeliin saattamaan omaistaan tai ystäväänsä viimeiselle matkalle.

”Monien mielestä traagisinta on se, kun pikkuvauva kuolee. Minulle ehkä vaikeinta on kuitenkin silloin, kun molemmat vanhemmat kuolevat vaikkapa onnettomuudessa ja jäljelle jää alle 15-vuotiaat lapset”, Aho sanoo.

”Kyllä tässä valkenee elämän arvaamattomuus ja rajallisuus. Tulee ihmeteltyä, että ylipäätään on elossa.”

Hannu Aho

Omia hautajaisiaan kaivaja ei ole suunnitellut. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Ahon mielestä hautausmaalla työskentelyssä opettavaista on ollut se, että aina voi tapahtua mitä vain. Ehkä huomenna en olekaan enää täällä. Tapahtuu liikenneonnettomuus tai sairauskohtaus. Elämä on rajallista.

”Sovinto ja anteeksianto ovat hyvin merkittäviä asioita ihmisten välisessä elämässä. Sen olen huomannut, että parhaiten selviävät he, jotka ovat saaneet sovittua asiat läheistensä kanssa.”

Hän ei ole suunnitellut omia hautajaisiaan, koska ”ne koskettavat hyvin vähän häntä itseään”. Toki hän on miettinyt, että voisivatko jonkinlaiset toiveet hautajaisista helpottaa lasten ja lapsenlapsien järjestelytaakkaa. Honkanummen hautausmaan sukuhauta voisi olla yksi vaihtoehto.

”Tässä yksi päivä sain päähäni, että meri voisi olla hyvä viimeiseksi leposijaksi. Harmajan majakan edusta olisi hieno paikka tuhkien ripottamiselle. Meren nähdessään läheiset ehkä aina muistaisivat, että sellainenkin mies kuin Hannu Aho oli ja eli.”

X