Näyttelijä Ritva Oksasen elämänasenne on kantanut läpi vaikeuksien: ”Onnellisuutta on unohtaa vanhat asiat”

Mummoni, Piilikankaan Elsa asui Karin kaupan yläkerrassa Vaasassa, missä minäkin asuin kuusivuotiaaksi. Talon pihassa oli valtavan iso koivu. Kerran levitin sen alle viltin, makasin lehvien alla katselemassa pilviä ja mietin, mitä ne muistuttavat. Sitten nukahdin. Se oli ihana tuokio. Olin silloin ehkä viisivuotias.

Lapsuuteni oli täynnä huikean hienoja onnenhetkiä. Uitiin, pyöräiltiin, hypättiin korkeutta ja pituutta, seisottiin käsillä, luisteltiin ja hiihdettiin. Ulkona oltiin koko ajan. Välillä äiti huusi syömään, sitten jatkettiin leikkiä. Opettelin Anja-tädin mustalla Jopolla ajamaan ja pyöräilin Hietasaaren rantaan uimaan.

Sotavankien kanssa ruokapöydässä

Jatkosodan aikana Vaasaakin pommitettiin. Lähdimme äidin lapsuudenkotiin Lannevedelle Kyyrän kylään, missä olivat myös serkkuni. Poikien kanssa keräsin ruutia hylsyihin, joita räjäyttelimme metsässä. Kiipesimme puihin räksän pesille.

Sodasta merkkinä olivat vain sotavangit. Heitä ei pidetty lukkojen takana, vaan he istuivat samassa ruokapöydässä kanssamme. Jälkeenpäin kysyin Eero-serkulta, miksi emme puhuneet heidän kanssaan. Hän kertoi, että se oli kielletty. Tosin emme olisi venäjää osanneetkaan.

”Näyttelijän työ ainoa kutsumukseni”

Olen laulanut siitä asti, kun suuni avasin. 14-vuotiaana aloin laulaa orkesterin solistina keskiviikkoisin ja lauantaisin, muut ajat olin töissä musiikkiliikkeessä.

Näyttelijän työ on ollut kuitenkin ainoa kutsumukseni.

Olin maalaistyttö, kun pyrin Teatterikorkeakouluun ensimmäisen kerran. Muut tuntuivat jo näyttelijättäriltä, säikähdin ja menin lukkoon. Siitä lähtien olen pitänyt huolen siitä, etten päästä itseäni ei tästä mitään tule -tunteeseen, vaan menen aina sen yli.
Toisella kerralla ajattelin, että minä tulen tänne. Ja niin tein.

Ensirakkaus Paavo Oksanen vei jalat alta

Minun piti keskittyä yksinomaan näyttelemiseen. En aikonut koskaan mennä naimisiin tai hankkia lapsia. Sitten kohtasin tanssilavalla Paavo Oksasen. Hän vei minulta kerralla jalat alta. En ole kokenut sellaista rakkautta kenenkään muun kanssa. Hän oli elämäni mies, vaikka liittomme ei onnistunutkaan.

Minulla on neljä tytärtä. Jokaisen odotus on tuottanut suurta onnea.

Kun on neljä lasta, avioero ei tule ensimmäisenä mieleen. Liiton jatkaminen tuli kuitenkin mahdottomaksi. Oli myytävä talo, löydettävä koti lapsille sekä bullmastiffi Ellu Orvokille ja otettava vastaan kaikki mahdolliset työt. Pelkällä näyttelijän palkalla en olisi saanut vietyä tyttöjä elämässä eteenpäin. Jumala antoi onneksi laulun lahjan, ja siitä tuli toinen ammattini.

Eron jälkeen onni oli siinä, että sain arjen toimimaan, hankittua rahaa leipään ja sen verran ylimääräistä, että lapset pääsivät ratsastamaan. Se ei ollut halpa harrastus, mutta silloin tiesin, missä he ovat.

Tuli vielä toinenkin avioero.

Alkoholi ottaa arjen haltuun

Hetken pakoa arjesta hain väärällä tavalla, alkoholista. Vuonna 1984 rukoilin: Rakas taivaallinen isä, olen sotkenut perusteellisesti elämäni. Antaisin sen sinulle, jos se sinulle silti kelpaa. Pidätkö siitä huolen?

Neljä vuotta myöhemmin raitistuin täysin.

Usko tuottaa paljon onnea. Odotan aina torstaita, jolloin kello 10 on taiteilijoiden rukouspiiri, kaksi tuntia myöhemmin menemme ehtoolliselle ja sen jälkeen yhdessä ravintolaan syömään. Minulla on paljon rukoilevia ystäviä. Kun pyydän apua, he laittavat kätensä ristiin.

1990-luvulla olin kahdessa vaarallisessa auto-onnettomuudessa. Toisesta jäi muistoksi kolmoishermosärky, joka vaivaa edelleen joka päivä. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä. 2000-luvun alussa sairastin myös syövän.

”Jumala pitää minusta huolen”

Vaikeuksien läpi on vienyt eteenpäin katsova elämänasenne. Onnellisuutta on unohtaa vanhat asiat. Luotan myös edelleen siihen, että Jumala pitää minusta huolen.

1990-luvun jälkeen aloin saada suuria rooleja. Olen ollut onnellinen siitä, että olen saanut valikoida työni, jota jatkan edelleen. En viihdy tekemättä mitään. Keikkailen neljättä vuotta Pedro Hietasen kanssa Älä jätä sinua yksin -esityksellä.

Syksyllä 2020 nähdään Anu Kuivalaisen rakkausaiheinen dokumentti, jossa olen mukana. Tulossa on myös elokuvan päärooli, mutta siitä en voi vielä puhua.

Onnen ja tuskan vaihe

Tarvitsen muita ihmisiä ollakseni onnellinen, mutta työ vaatii minua suostumaan myös vapaaehtoiseen yksinäisyyteen.

Rakasta minut vahvaksi on teos, jossa esitän Aino Suholan tekstejä ja laulan Pedro Hietasen säestämänä. Kun valmistauduin siihen, olin Petäjäveden mökillä kaksi kuukautta. Ensi-ilta oli 6. syyskuuta, silloin työ oli suuren onnen aihe, sitä ennen oli tuskan vaihe.

Ensi-iltaesityksen hienoin hetki oli, kun sen päättyessä katsomosta kuului huuto: Hyvä äiti! Siellä istuivat tyttäreni, jotka olivat saapuneet paikalle Arizonasta, Hollannista, Teerijärveltä ja Tikkurilasta. Olen saanut elämässäni paljon aikaan, mutta he ovat saavutuksistani merkittävimmät.

”En kaipaa enää kumppania”

On ollut valtavan tärkeää myös, että olen saanut ottaa kuusi lastenlastani jo vauvana vasenta olkapäätäni vasten, taputtaa peppua sekä laulaa ja lukea satuja heille.

Olen onnellinen samoista asioista nyt kuin lapsena: ystävyydestä, rakkaudesta, läheisyydestä, lämmöstä ja siitä, että joku huomioi.

En enää kaipaa kumppania. Minulla on paljon ystäviä, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Ihmisten verkosto ympärillä on tärkeä, sillä jos jää yksin, on vaara hyväksyä vaikka minkälainen torvelo vierelle.

Suomalaisuudesta täytyy olla ylpeä

Olen onnellinen suomalaisuudesta ja suomen kielestä. Suren sitä, että ravintolassa minulle puhutaan englantia. Me olemme, perhana vieköön, taistelleet suomen kielen tähän maahan. Vähättelemme suomalaisuutta, kun meidän pitäisi olla siitä ylpeitä.

On hienoa, että Suomella on ovet auki Eurooppaan. Meidät on tarkoitettu elämään toistemme kanssa eikä rakentamaan muureja. Samalla meidän pitää olla ylpeitä omasta eksoottisuudestamme ja kielestämme, sillä yhtä kaunista ei ole kenelläkään muulla.

Ritva Oksasen mekko ja korvikset Muotikuu, kengät Red Shoe.