Presidentti Mauno Koiviston elämä: lentopalloa, vakaumusta ja lippalakin lennätystä

Pitkä ja harteikas nuori mies asteli toisen pitkän miehen puheille. Adrenaliini virtasi tulijan verisuonissa. Hän oli juuri palannut Helsingin Uimastadionilta.

Hän pelasi vesipalloa SM-tasolla, mutta nyt hän oli voittanut Työväen Urheiluliiton Suomen mestaruuden 50 metrin vapaauinnissa. Hän oli ylpeä suorituksestaan.

Pitkä mies kertoi tohkeissaan esimiehelle kultamitalistaan. Silmät vetäytyivät viiruille yläviistoon, ja esimiehen kuuluisa otsakiehkura heilahti hänen toppuutellessaan itseään 16 vuotta nuorempaa uimamestaria:

”Mahrak sää ollenkan tulla siält maam pinnal takasi?”

Paavo Lipposen hartiat hytkyvät hänen muistellessaan Mauno Koiviston repliikkiä.

Esimiehen, silloin 55-vuotiaan pääministerin kommenttiin kiteytyi paljon Koiviston omintakeisesta sanankäytöstä ja ajattelutavasta, joka lumosi Suomen kansan.

Manu-ilmiö

Koiviston olemusta seurasi suomalaisessa politiikassa huuma. Sitä kutsuttiin Manu- tai Koivisto-ilmiöksi. Koivisto onkin ollut urallaan ilmeisen taitava imagopoliitikko, vaikka hänen toimintansa näytti ulospäin juuri päinvastaiselta. Suomen Pankin pääjohtajana hän varoitteli ja kertoi kansalaisille ikäviä talousuutisia.

Siitäkös kansansuosio vain kasvoi.

Manu-ilmiön aallonharjalla Koivisto valittiin presidentiksi 1982 ja 1988 yhteensä 12 vuodeksi.

”Koiviston valinta presidentiksi merkitsi suurinta muutosta Suomen politiikassa sodan jälkeen ja tähän mennessä”, Paavo Lipponen sanoo nyt ja jatkaa:

”Politiikassa Koivisto lopetti syrjinnän ulkopoliittisin perustein. Demokratia alkoi toimia. Vakaus palasi poliittiseen elämään, ja hallitukset alkoivat istua yhtä kauan kuin eduskuntakin.”

Lipponen kehuu Koivistoa – Suomen pitkäikäisintä presidenttiä – poikkeuksellisen älykkääksi persoonaksi.

Pienistä oloista huipulle

Koivisto ponnisti Turun vaatimattomista kotioloistaan iltaoppikouluun ja lopulta Turun yliopistossa filosofian tohtoriksi. Hän käsitteli väitöskirjassaan 1956 Turun sataman sosiaalisia suhteita.

Opintojaan Koivisto rahoitti sataman ahtaajana. Sodassa hän oli toiminut ensin kotirintaman sammutustöissä, sitten jatkosodassa pikakiväärimiehenä Lauri Törnin komppaniassa.

”Hänen elämänasenteeseensa kuuluu ahkeruus ja tunnollisuus. Koivisto on perusteellisesti opiskellut mies”, Lipponen luonnehtii.

Vara-Manuksi kutsutulta Lipposelta kiitosta saa myös presidentin ennakkoluulottomuus, rohkaisu vuoropuheluun sekä asioiden monipuolinen tarkastelukyky.

”Kun taustalla on lisäksi vahva uskonnollinen ja aatteellinen vakaumus, kysymys on suurista voimavaroista.”

Jo pääministerinä Koivistoa leimasi uteliaisuus ja pyrkimys tiedon alkulähteille.

”Toisin kuin Kekkonen Koivisto vältti jyräävää tyyliä. Hän vieroksui suurta retoriikkaa, vaikka onkin loistava puhuja.”

Teitittelyä

Stina Voutilainen alkoi työskennellä Koiviston yksityissihteerinä jo 1966 tämän valtiovarainministeriaikoina, ennen esimiehen ensimmäistä pääministerikautta 1968.

Toisin kuin Voutilainen oli kuvitellut, pääministeri Koivisto pyysi hänet 1975 mukaansa palattuaan Suomen Pankin johtoon.

Sama toistui, kun Koivisto 1982 valittiin presidentiksi.

”Se oli äkkilähtö Presidentinlinnaan. Pakettiauto tuli hakemaan mapit ja minut”, Voutilainen sanoo.

Sihteeri ei seurannut esimiestään vastentahtoisesti. Voutilainen kehuu Koivistoa hyväksi esimieheksi ja ihmiseksi.

”Yritin tietysti parhaani mukaan täyttää hänen toiveensa.”

Voutilainen kertoo jo työssään kunnioittaneensa Koivistoa suuresti. Yhteistyö jatkui aina vuoteen 1994 asti, kun molemmat siirtyivät eläkkeelle.

”Työilmapiiri oli aina hyvä ja vapautunut. Toisinaan hän oli hauskakin, mutta enimmäkseen hiljainen ja sympaattinen. Tunnelma ei ollut koskaan kireä.”

Ei, vaikka protokollan mukaan presidentinlinnassa puhuttelumuotona oli teitittely.

Sikariporras

Myös Voutilainen muistaa hyvin presidentin lentopalloharrastuksen. Joukkue oli tietysti Sikariporras. Sihteeri toimi esimiehensä ja muiden pelaajien välikätenä peliaikoja järjesteltäessä.

”Presidentti antoi sen tehtäväkseni. Lentopallo oli Koivistolle tärkeä asia. Kun hetki koitti, hän lensi kasseineen portaita alas ja lähti pelaamaan.”

Lentopallon pelaaminen vapautti presidentin mielen rutiineista ja joskus visaisistakin asioista.

Pelipäivä oli yleensä keskiviikko, mutta pyrkimys oli myös pelata jonain muuna päivänä.

”Kaksi kertaa viikossa oli melko tavallinen pelimäärä.”

Sikariportaan pelejä järjestellyt Voutilainen ei käynyt katsomassa presidentin pelaamista.

”Oikein hävettää tunnustaakin”, hän sanoo nyt.

Hienotunteinen – tällä sanalla Voutilainen kuvailee Koivistoa.

”Olen kiitollinen, että sain tehdä töitä hänen kaltaisensa ihmisen kanssa.”

Lautakuorma Tähtelään

Kun presidenttipari Mauno ja Tellervo Koivisto lähti linnasta tai Kultarannan huvilalta kotiin, he lähtivät Inkoon Tähtelään.

Tähtelä oli heidän oma ja alkuperäinen kesäpaikkansa. Maalle lähdettiin usein perjantain päätteeksi.

Tähtelän käyntien jälkeen Koivisto antoi joskus Voutilaiselle kirjoittamiaan paperilappusia. Usein ne koskivat esimerkiksi puutavarahankintoja.

”Selvitin laput ja laitoin eteenpäin linnan virastomestarille. Myöhemmin Koivistot täyttivät tavaroilla autonsa takakontin, kun uusi Tähtelän matka koitti.”

Tähtelässä Koivisto teki ahkerasti erilaisia puu- ja puhdetöitä. Koko ajan pauke ja nakutus täyttivät tienoon.

”Presidentti nautti ahkeroinnistaan. Hän piti työkalunsa suorastaan erinomaisessa järjestyksessä. Sama päti Linnassa hänen työpöytäänsä.”

Presidenttiparin ja Voutilaisen yhteydenpito ei ole katkennut. Toisinaan on ollut vierailuja.

”Aina olen myös saanut presidentiltä henkilökohtaisia kutsuja hänen kirjanjulkistamistilaisuuksiinsa. Se on lämmittänyt mieltäni. Linnassa hän saattoi laittaa työpöydälleni teoksensa tuoreimman kappaleen, färskin kirjan suoraan painosta. Se oli huomaavaista.”

Vielä yksi asia: lippalakin lennähdys. Sitä Voutilainen ei unohda. Kun presidenttipari saapui aamukävelyltään, Koivisto lennätti lakkinsa hyllyyn ja lausui hyvän huomenen.

”Niin alkoi työpäivä. Mauno ja Tellervo Koivisto olivat saapuneet reippaalta aamukävelyltään.”

Varman päälle

Professori Tauno Tiusanen kuului 1990-luvun vaihteen alla presidentti Koiviston neuvonantajaryhmään. Tiusasen erikoisalaa olivat Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton kommunistiset talousjärjestelmät.

Vuosikymmenen vaihtuessa kyseiset valtiot vapautuivat yksi toisensa jälkeen ja muuttuivat demokratioiksi.

”Koivisto oli ja on suuri demokraatti. Vain yhdessä asiassa hän ei antanut periksi. Hän ei uskonut Mihail Gorbatshovin johtaman Neuvostoliiton hajoavan. Tämän takia Venäjän valtion irtautuminen Neuvostoliitosta – demokraattisesti valitun presidentti Boris Jeltsinin johdolla – oli hänelle niin suuri yllätys”, Tiusanen sanoo.

Tiusanen kertoo Koiviston perustelleen näkemystään sillä, että samaa mieltä olivat tahoillaan myös lännen valtionpäät presidentti George Bush, Francois Mitterrand, Margaret Thatcher ja Helmut Kohl.

”He kaikki uskoivat Gorbatshovin kykyyn uudistaa Neuvostoliitto. Minä puolestani nojasin taloudellisiin tosiasioihin ja sanoin presidentille, että idän systeemit kaatuvat yksi toisensa jälkeen.”

Tiusanen lisää, että Koiviston ajattelutavan mukaan tietysti myös Viron itsenäistyminen yllätti presidentin.

Lopulta, kun Neuvostoliitto jo oli historiaa, Tiusanen sai 1992 jälleen kutsun Presidentinlinnaan.

”Kahvikupin ääressä hän totesi minulle, että nyt sitten Neuvostoliittoa ei enää ole. Saatoin vain vastata, että niinhän minä sanoin herra presidentti, ja jatkoimme keskustelua hyvässä hengessä.”

Kolme vuotta sitten valmistui tohtori Jukka Tarkan laaja teos Kylmän sodan diplomaatti Max Jakobsonista. Kirjaa juhlistettiin pienessä piirissä Jakobsonin kotona.

”Koivisto käveli suoraan luokseni ja veti minut syrjään. Hänellä oli vielä kerran tarve kertoa kahdenkesken, miksi hän oli uskonut Gorbatshoviin, joka yritti pelastaa Neuvostoliiton.”

Hahmo ratikassa

Demokratia, oikeudenmukaisuus, varhaiskristillisyys.

Nämä kolme seikkaa taustoittavat Seppo Lindblomin mielestä parhaiten Mauno Koiviston ajattelutavan pitkää kaarta.

Entinen ministeri Lindblom työskenteli paitsi Koiviston poliittisena sihteerinä, myös hänen alaisenaan Helsingin Työväen Säästöpankissa ja Suomen Pankissa.

Lindblom on yksi Koiviston läheisimmin tuntevista ihmisistä Tellervo ja Assi Koiviston jälkeen. Hän tutustui Koivistoon jo 1950-luvulla tämän muutettua Helsinkiin.

”Suvaitsevaisuus on Koiviston leimallisia piirteitä. Oli luontevaa, että hän presidentiksi tultuaan demokratisoi myös Suomen ulkopolitiikan”, Lindblom sanoo.

Kuvaan kuuluu, kuten tunnettua, myös jahkailu. Lindblomin mukaan se on kuitenkin suoraan yhteydessä sovittelevaan mielenlaatuun ja pyrkimykseen tarkastella asioita vastapuolen kannalta.

”Koivisto vältti presidenttinä ja poliitikkona äärimmäisyyksiä. Tähän vaikutti myös hänen lapsuutensa, sillä Koiviston isä kuljetti poikaansa mitä erilaisimpiin uskontokuntien tilaisuuksiin.”

Lindblom kertoo ystävystyneensä Koiviston kanssa 1970-luvulla.

”Silloin ymmärsin lopullisesti, kuinka luotettava ja rehellinen Mauno on. Samalla hän on tietyllä tavalla etäinen hahmo, joka mielellään ratkoo isoja asioita yksin metsässä kuljeskellen.”

Koiviston linjoihin kuului alusta asti Neuvostoliiton ja Venäjän käyttäytymisen ymmärtäminen.

”Suomen itäraja ei ole koskaan auennut hänelle railona. Hän on etsinyt mahdollisuuksia.”

Arvoituksellisuutta – sitäkin Koivistossa on. Suuri fundeerailija. Kun Lindblom kirjoitti Koivistosta kirjansa Manun matkassa, kirjoittaja kysyi kohteelta, osuuko teos maaliinsa.

”Jaa, mutta minähän olen liikkuva maali, vastasi Mauno.”

Lopulta, uteliaisuus.

”Mauno on äärettömän utelias ihmisistä ja ympäristöstään. Koska hän ei enää pysty kävelemään tai pyöräilemään kansan parissa, hän kulkee raitiovaunulla Helsinkiä laidasta laitaan. Ihmisiä tarkkaillen, kuunnellen ja elämää raitiovaunun ikkunan läpi havainnoiden.”

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 47/2013.

Lue myös:

Tellervo Koivisto: ”Mieheni on hienotunteinen, minulla ei ola pahimmillaan käytöstapoja”