Presidentti Urho Kekkosen juuret olivat syvällä Savossa – mutta miksi hänen isäänsä kutsuttiin Saarnaaja-Kekkoseksi?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Urho Kekkonen ei koskaan tavannut isoisäänsä Eenokki Kekkosta. Kun isoisä kuoli, Urho oli yhdeksän-vuotias. © pentti vänskä/om-arkisto
Presidentti Urho Kekkonen ei koskaan tavannut isoisäänsä, mutta miehillä on yhteinen vakaumus: ihmisen on oltava ahne työlle.

Urho Kekkonen, Suomen pitkäaikaisin presidentti, oli vahva ja värikäs vallankäyttäjä. Yksi hänen keskeisistä teeseistään oli työnteon tärkeys.

Voinee sanoa, että teesin taustalta paljastuu todellinen yllätysnimi: torppari Eenokki Kekkonen. Tämä pienviljelijä oli UKK:n isoisä, jota presidentti ei koskaan tavannut, mutta jonka opetuksiin hän usein vetosi.

Heidän yhteinen vakaumuksensa oli työn kunnioittaminen: ihmisen on oltava ahne työlle.

Eenokki oli elämänkokemuksensa perusteella tehnyt itselleen selväksi omaehtoisen elämisen mallin jo 1800-luvun puolivälissä. Pohjoissavolaisen kansanmiehen kielellä tämä resepti kuului: ”Immeisen pittää olla nohova ja ahne työlle ellääkseen.”

Taloudellisten kriisien ratkaisuna presidentti Kekkonen tarjosi usein koko kansalle tätä samaa lääkettä.

Kekkosia moneen lähtöön

Urho Kekkosen esivanhempia asui viiden miespolven ajan – 1700-luvun lopulta lähtien kolmella vuosisadalla – silloisen Karttulan Kuivaniemessä. Nykyään alue kuuluu Tervoon, joka erotettiin omaksi kunnakseen 1920-luvulla.

Sukututkija Pentti Voipio on nimittänyt Kuivaniemeä presidentin suvun kantapaikaksi. Se on siis Pohjois-Savossa, ei Kainuussa.

Kuivaniemen torpan isäntinä vaikutti monentyyppisiä Kekkosia. Riähkä-Kekkonen oli ollut ilmaisuissaan värikäs henkilö ja vihamiehistään puhuessaan kovasanainen; liekö ollut myöhempää Eino Leinon runon Räikkö Räähkä -tyyppiä.

Silmu-Kekkonen oli etevä tukkilautan puomilenkkien liittäjä tuoreesta näreestä väännettävällä liitoksella. Hivelö-Kekkonen oli lempeäluonteinen sanoissaan ja teoissaan, ja sitten oli puuhakas Tietäjä-Kekkonen eli Eenokki.

Juho Kekkosta, presidentin isää, kutsuttiin hieman pilkallisesti Saarnaaja-Kekkoseksi, koska hänellä oli ollut tapana liittää arkipuheeseen lainauksia Raamatusta. Kirkonkirjoissa ei silti ole mainintoja sopimattomasta menettelystä yhdenkään Kekkosen kohdalla.

Juho Kekkonen näki päivänvalon Karttulan kirkonkylässä. Urho syntyi 1900 Pielavedellä Lepikon torpassa, joka on noin 25 kilometrin päässä Kuivaniemestä.

Presidentin isä joutui metsätyönjohtajana muuttamaan työn perässä asuinpaikkaa monta kertaa aina Kajaaniin asti. Urhon ja hänen uskonnollisen isänsä välit eivät olleet kovin läheiset, sen sijaan äitiään tämäkin poika kiitteli.

Isoisä Eenokkia tuleva presidentti piti aina hengenheimolaisenaan. Eenokista Urhon oli koottava henkilökuva monien perheen ulkopuolisten muistelusten kautta. Tämän vaivan UKK halusi nähdä. Mutta kaukaisemmista esivanhemmista hänellä tuskin oli papinkirjoja tarkempaa tietoa.

Verraton myrrysmies

Perimätietona on kerrottu tarinaa Eenokin parantajantaidoista, jotka olivat tarpeen naapurin hevosen saatua ison haavan vatsaansa. Parantaja oli käskenyt kerätä tallin nurkista kaikki hämähäkinverkot mytyksi ja painamaan sillä verta vuotavaa haavaa. Se auttoi heti, ja Eenokin maine kasvoi.

Elämänkerrallisen kirjasarjan avaukseksi tarkoitetussa Vuosisatani-teoksessa Urho Kekkonen kertoo:

”Sen muistan, että maineeltaan Eenokki oli verraton myrrysmies – taikojen tekijä, selvänäkijä ja kansanparantaja, siis jonkinlainen noita. Olen käynyt kävelemässä Eenokin savutuvan raunioilla. Ne sijaitsevat nykyisen Tervon kunnan alueella.”

Pienenä poikana Urho kävi ainakin kerran katsomassa Kekkosille vuokratun peltotilkun viljelyä.

Hän oli ollut seuraamassa perunannostoa Kuivaniemessä. Tapaus oli jäänyt pojan mieleen siksi, että kesken työnteon tamma synnytti varsan.

Aikaansa edellä

Eenokki Kekkonen oli kekseliäs ja toimelias eli kansan kielellä nohova. Voisi ehkä sanoa, että hänen asenteensa työtä kohtaan oli omaa aikaansa edellä.

Kun leipä alkoi loppua Kuivaniemen torpan pöydällä, oli pantava pönkkä ulko-ovelle ja lähdettävä sinne, mistä työtä löytyy.

Pitäjän pappi oli tehnyt kirkonkirjoihin neljä merkintää Eenokin liikkumisesta perheensä kanssa oman pitäjän rajojen sisällä. Eenokki viihtyi maatöissä, savotalla, tukinuitossa, renkinä, sepän vänkärinä ja muissa lyhytaikaisissa työsuhteissa, vaikka ne olivat pätkätöitä.

Vuonna 1857 Eenokki sai muuttokirjan mennäkseen tienaamaan rahaa ja oppimaan kivityömiehen ammatin Helsinki–Hämeenlinna väliselle rautatietyömaalle. Tuiki harva maaseudun vähäväkinen eläjä osoitti Eenokin kaltaista aloitteellisuutta työnhaussa.

Opin saatuaan hän palasi Karttulaan, mistä löytyi vain satunnaisia kivialan töitä. Peltotilkku kuitenkin odotti ahkeraa kyntäjäänsä.

Ikäihmisten hoito-ongelmat koskettivat Eenokki Kekkosta ja hänen vaimoaan Anna-Liisaa. Kun perheen elättäjä halvaantui ja menetti näkönsä lähes kokonaan, pariskunta ohjattiin kunnan vaivaistaloon. Pariskunta kuoli puolen vuoden välein vuonna 1909, ensin vaimo ja myöhemmin Eenokki.

Eenokki saavutti 68 vuoden iän, mikä oli tuohon aikaan korkea ikä. Urho Kekkonen oli silloin yhdeksänvuotias.

Kaksi kiveä

Presidentti Kekkonen sai vaikuttavan hautamonumentin Helsingin Hietaniemeen, mutta jo sata vuotta aiemmin Eenokki oli tehnyt itse kotipiiriinsä muistokiven, joka on hämmästyttävästi saman kokoinen, laakea kivenjärkäle kuin pojanpojan hautapaasi.

Kuivaniemen torpan piha-alueen keskipisteenä olevan mahtavan kiven erikoisuutena on kaksi, kertoman mukaan suvun pojille omistettua Eenokin hakkaamaa reikää.

Presidentin 80-vuotispäivän aikoihin mainittiin julkisuudessa hyvin lyhyesti hänen esivanhemmistaan. Helsingin Sanomissa julkaistiin merkkipäivänä yksityinen ehdotus, jonka mukaan Eenokin kiveen pitäisi kiinnittää muistolaatta.

Tuolloin tiukan etsimisen ja paikkakuntalaisen Veikko Nousiaisen opastuksen perusteella saatiin esille kivetty kaivo, jonka pohjalla kiilteli kirkas vesi.

Seuraavaksi löytyivät savutorpan liuskemaiset uunikivet, saunan nokinen kiuas, navetan ja saunan nurkkakivet ja järeä reikäkivi. Maa-alan silloinen omistaja Otto Tolonen olisi ollut valmis hyväksymään suunnitelman torpan pihapiirin merkitsemiseksi opastein, siistimiseksi ja muistolaatan kiinnittämiseksi, mutta hankkeelle ei löytynyt tekijää.

Presidentin kaksospojat Matti ja Taneli eivät tienneet juuri mitään esivanhemmistaan.

Joukko virallisia ja puolivirallisia tahoja ministeristä maaherraan on ollut kannattamassa muistolaatan kiinnittämistä reikäkiveen, koska se olisi yksin kotiseutuhistorian kannalta arvokas teko. Paikaltahan löytyvät syvimmät UKK:n juuret suomalaiseen kamaraan.

Mihinkään käytännön toimenpiteeseen nämä puhumiset ja puuhastelut eivät ole johtaneet, ja hanke on osoittautunut kuuluisaksi savolaiseksi projektiksi, joka on aloittamista vailla valmis.

Eenokin reikäkivi on monista julkisistakin vetoomuksista huolimatta täysin unohdettu. Myös torpan pihakokonaisuus kansallisena maisemana on uudella vuosituhannella tuhottu, kun metsäkone korjasi puuston ja samalla myllersi kaikki vanhan asumisen kiviset merkit.

Vain jyhkeä reikäkivi jäi pysyväksi muistoksi autiolle hakkuukankaalle.

Sen kaksi reikää ovat kuin taivaalle tuijottavat tarkkaavaiset silmät, jotka on suunnattu kohti uusia mahdollisuuksia tarjoavaa maailmaa. Näin saattaisi Eenokki Kekkonen sanoa, jos eläisi.

X