Matka jatkuu yhä – Rauli Virtanen nousi jouluna 1970 laivaan, joka vei toimittajan Rio de Janeiroon: ”Piti päästä oikeasti maailmalle”

Jaa artikkeli
Rauli Virtasen valokuvanäyttely vuosikymmenien mittaiselta uralta avautuu Tampere-talossa ensi kesänä. © Riikka Hurri
Rauli Virtasen toimittajaura alkoi liftaten, kun hän reissasi Etelä- ja Pohjois-Amerikassa 10 kuukautta. Silloin valokuvat lähetettiin kirjeessä negatiiveina, nyt ulkomaantoimittajalla sosiaalinen media mahdollistaa reaaliaikaisen raportoinnin.

Rauli Virtanen on tehnyt merkittävän uran ulkomaantoimittajana ja kirjeenvaihtajana. Ura alkoi jo 1960-luvulla, kun maailmasta ja kirjoittamisesta innostunut Virtanen pääsi Tampereen yliopistoon opiskelemaan, ja lähestyi Etelä-Suomen sanomia jo ennen opiskelujen aloittamista ja pääsi kesätöihin.

”Kaikilla vanhemmilla senioreilla oli toimituksessa nämä tietyt alueet; Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Eurooppa, niin minulle sanottiin, että tee sinä juttuja Etelä-Amerikasta. Olen aina vitsaillut, että kirjoitin hyvin vakavissani orimattilaisille maanviljelijöille siitä, miten tärkeä asia Perun sotilasvallankaappaus on”, Rauli Virtanen naurahtaa.

Kun hän aloitti yliopisto-opinnot Tampereella, Virtanen haki heti Aamulehdestä iltatöitä.

”Jo vuoden sisällä tuli semmoinen fiilis, että täällä minä luen yliopistolla tätä teoriaa ja viisastelen lehdessä millaista on Etelä-Amerikassa, vaikka en ollut koskaan käynytkään siellä. Silloin taas nousi hinku, että pitää päästä oikeasti maailmalle.”

Höyrylaivayhtiö vei maailmalle

Lähtö järjestyi lähestymällä anomuksella Suomen Höyrylaivaosakeyhtiötä.

”Tiesin, että niillä menee rahtilaiva Etelä-Amerikkaan, ja pääsin sitten jouluna 1970 hyppäämään Porin Mäntyluodossa heidän laivaansa, joka vei minut Rio de Janeiroon”, Rauli Virtanen kertoo.

Kaverit povasivat matkasta lyhyttä todeten, että ”tulet seuraavalla laivalla ja konsulikyydillä takaisin, et sinä siellä pysty pärjäämään”. Toisin kävi.

Virtanen vietti Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa reppuselässä reissaten 10 kuukautta. Kotimaahan hän ei soittanut edes yhtään puhelua.

”Se oli tavallaan semmoinen kokemus, joka avasi maailman ja pakotti minut luottamaan ihmisiin. Kun yksin liftaa kymmenen kuukautta, ei siinä voinut sanoa, että olet pelottavan näköinen, en tule kyytiin.”

Joskus tuli takapakkia, Virtanen kertoo, muttei määrittele asiaa sen tarkemmin. Ihmisiin luottaminen on hänen mukaansa kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin pelätä jatkuvasti, että joku yrittää käyttää hyväksi tai huijata.

Toki matkalla vaikeuksiakin oli.

Panamassa konsuli lähetti Virtasen pyynnöstä sähkeitä kadonneen palkkiosekin perään, välillä oli rahat lopussa, ja malariakuumekin tuli sairastettua.

”Reissasin halki Etelä-Amerikan, Väli-Amerikan ja Pohjois-Amerikan aina Alaskaan saakka. Siellä en sitten enää päässyt amerikkalaisilla tai japanilaisilla laivoilla jatkamaan Japaniin. Olisi pitänyt olla sikäläisten merimiesunioneiden jäsen, niin jouduin palaamaan liftaamalla New Yorkiin, josta tulin sitten takaisin Suomeen.”

Kymmenen kuukauden aikana Rauli Virtanen lähetti juttuja ja valokuvien negatiivejaan lentopostissa Suomeen Etelä-Suomen sanomissa työskennelleelle ystävälleen. Tämä myi juttuja eteenpäin maakuntalehdille. Jopa uutiskuvalehti Viikkosanomat julkaisi joitain Virtasen kirjoittamia ja kuvaamia juttuja.

Paluun jälkeen koulu ei enää kiinnostanut

Maailmalta palattuaan Rauli Virtanen totesi, ettei opiskelu enää hirveämmin kiinnostanut. Hän kävi Tampereella muutaman kerran, kunnes lähetti hakemukset Helsingin Sanomien ja Uuden-Suomen ulkomaanosastoille.

”Kerroin että olen kokenut maailmanmatkaaja, käynyt Etelä- ja Pohjois-Amerikassa, ja haluaisin töihin. Uusi-Suomi vastasi ensin ja pääsin sinne vuoden 1971 lopulla. Ensimmäisenä ilmoitin, että haluan Vietnamiin.”

Toive toteutui jo seuraavana vuonna, kun Uusi-Suomi lähetti Virtasen raportoimaan Vietnamin sodasta.

”Tavallaan sillä tiellä olen yhä. Sitten tuli Suomen Kuvalehti, jossa olin monta vuotta aluksi konflikti- ja kriisialueilla ja sitten Etelä-Amerikassa. 1973 oli Chilen sotilasvallankaappauksen jälkimainingit ja muut.”

Ulkomaantoimittajan ammatti on aina ollut nyt 73-vuotiaalle Virtaselle vähän niin kuin harrastus. Työnsä ohella hän pelaa vain golfia ja lukee kirjoja. Kirjatkin liittyvät usein ammatillisiin asioihin.

Käynyt kaikissa maailman maissa

Ammatin varjolla Rauli Virtanen on päässyt matkustamaan kautta maailman. Ennen Neuvostoliiton hajoamista hän oli käynyt tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena kaikissa maailman itsenäisissä valtioissa. Silloin niitä oli 170.

”Sen jälkeen olen päivittänyt sitä listaa. Muistan kun kävin Balaussa ja lista tuli taas täyteen, sitten kävin Monte Negrossa, ja viimeksi Etelä-Sudanissa, joka on viimeisin itsenäistynyt valtio”, Virtanen listaa.

YK:n tunnustamia valtioita on nykyään 193 ja mies on yhä käynyt niistä jokaisessa.

”Jos tai kun Katalonia, Skotlanti tai Uusi-Kaledonia jonain päivänä itsenäistyy, niin melkein pakko sinne on mennä jossain vaiheessa sitten käymään, ettei olisi vain yhtä maata, jossa ei ole tullut käytyä”, hän toteaa.

”Siinä mielessä olen ollut etuoikeutettu, että olen saanut äärettömän hyviä työnantajia ja esimiehiä, jota ovat allekirjoittaneet matkalaskuni ja hyväksyneet reissuni, kunhan olen tehnyt asiallisia juttuja.”

Moni saattaa ajatella, että reissaaminen työnantajan laskuun jännittävissä paikoissa ympäri maailmaa on yhtä juhlaa. Vaikka se Virtasen mukaan on sitäkin, mahtuu pitkälle uralle myös muuta.

”En allekirjoita sanontaa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Kyllä minä vaihtaisin monta sellaista päivää pois, jotka olen istunut lentokoneissa tai lentokentillä.”

Ura on vaatinut veronsa

Ura on vaatinut uhrauksia myös henkilökohtaisessa elämässä.

”Ilman muuta olen tehnyt uhrauksia, kuten moni muukin useamman avioeron läpikäynyt kollega. Kyllähän toimittajan homma on parisuhteelle yleensäkin haastavaa, mutta ulkomaankirjeenvaihtajille se on sitä vielä enemmän”, Rauli Virtanen tunnustaa.

Ammatin myötä on tullut maksettua ”veroa” henkilökohtaisen elämän kustannuksella.

”Kun miettii, että nuorempana sai mennä lähes minne tahansa, niin toki siellä on useita sellaisia matkoja, jotka olisin voinut jättää tekemättäkin.”

Ympäristötietoisena Virtanen ei halua puhua hiilijalanjäljestä, mitä vuosikymmenten lentämiset ovat aiheuttaneet.

”Hyvä tai huono tekosyyni on se, että olen tehnyt lomamatkoja äärimmäisen vähän. Olen tehnyt työmatkoja, joiden tarkoitus on informoida. Ensimmäisestä matkastani lähtien olen matkustanut paljon myös laivoilla, junilla ja maanteitse. Nykyään mietin myös aina, ennen kuin lähden matkalle, että kuinka tärkeää se on?”

Maailman kriiseistä ja ihmisten hädästä raportointi on ammattilaiselle edelleen kaksijakoinen asia.

”Lähtöä ja paluuta seuraa yleensä semmoinen syyllisyyden tunne. Sitä miettii, että minä hyväosaisena pääsin sieltä lähtemään, ja palaamaan turvalliseen maahan, jossa kaikki toimii. Kuitenkin ne ihmiset, joita olen tavannut, he jäävät sinne.”

Erityisen vaikeaksi Rauli Virtanen koki syyllisyyden Sarajevon pitkään jatkuneen saarron aikana, kun hän palasi kaupunkiin raportoimaan yhä uudelleen ja uudelleen.

”Vein siellä näille ystävilleni tuliaisia ja kerroin, että sota loppuu pian, että kansainvälinen yhteisö ei voi tätä teidän kärsimystänne loputtomiin seurata. Sota kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Sitä tunsi, että valehteli näille ihmisille.”

Velvollisuudentunto saa yhä jatkamaan

Tarve informoida suomalaisia on Rauli Virtasen motivaattori. Työn pitää tarjota myös haasteita. Parhaimmillaan ulkomaankirjeenvaihtaja pääsee todistamaan tapahtumia, jotka osoittautuvat myöhemmin historian käännekohdiksi.

”Journalistina siitä tulee semmoinen tyytyväisyys ja hyvä olo, kun mitä vaikeammissa olosuhteissa saa työt tehtyä ja jutut välitettyä toimitukseen. Onhan siinä eroa jos ulkomaantoimittaja lähtee vaikka jonnekin Afganistaniin tai Syyriaan sotatoimialueelle, kuin esimerkiksi, mitenkään aliarvioimatta, EU-kirjeenvaihtajaksi. Sä menet Brysseliin ja laitat kravatin kaulaan ja odotat jossain ovella, että joku ministeri tulee. Se ei ole mun juttu ollenkaan.”

Virtanen kokee lähes velvollisuudekseen raportoida alueilta, joista kukaan muu  ei usein Suomessa raportoi.

”Meillä on Suomessa ongelma se, että meidän mediamme raportointi kehittyvistä maista ei edelleenkään ole niin hyvää kuin muissa Pohjoismaissa, ja meidän kirjeenvaihtajaverkostomme noilla alueilla ei ole semmoinen”, Virtanen sanoo.

Rauli Virtasen mukaan Ruotsista ja muista Pohjoismaista oli lokakussa Afganistanissa useampikian toimittajia, mutta Suomesta hän oli pitkään käytännössä ainoa. MTV3:n tomittaja kävi paikalla muutaman päivän verran. Ylen toimittaja tuli vähän ennen kuin Virtanen useamman viikon oltuaan jo poistui maasta.

”Suomessa pidetään edelleen tärkeänä sitä, että joku on oikeasti siellä paikalla ja näkee asiat suomalaisin silmin. Vaikka meillä olisi BBC:t, CNN:t ja muut, niin eihän suuri osa kansasta niitä juuri katsele”, Virtanen sanoo.

Eläkkeelle Virtanen ei todennäköisesti jää koskaan. Siitä pitää osaltaan huolen myös vast’ikään ostettu uusi kamerakalustokin, sillä pitäähän sitä käyttää.

Kun Taleban otti vallan Afganistanissa lokakuussa, Rauli Virtanen raportoi paikanpäältä. © Rauli Virtanen

X