Yllättävien käänteiden Renny Harlin seurasi intohimoaan: ”Olen halunnut tehdä äitini ylpeäksi”
Pikkupojasta saakka Renny Harlin, 62, on uskonut siihen, että kova työ palkitaan: ”Elämässäni on sattunut asioita, jotka ovat jälkikäteen tarkasteltuna aivan järjettömiä.”
“Ohjaajana en usko käskyttämiseen tai pelolla johtamiseen. Haluan, että kuvauspaikka on ilon ja luovuuden tyyssija, jossa jokainen työntekijä siivoojasta pääkuvaajaan voi kokea tekevänsä merkityksellistä työtä.”
Jos joku olisi pari vuotta sitten kysynyt ohjaaja Renny Harlinilta, missä hän näkee tulevaisuutensa, vastaus olisi tullut kuin apteekin hyllyltä: Kiinassa. Maa, jossa valtion tukema elokuvateollisuus on elänyt voimakasta nousukautta, on ollut ohjaajan tukikohtana jo kuusi vuotta.
Keväällä 2020 Renny Harlin oli juuri matkustanut Suomeen, kun korona sulki rajat. Tällä matkalla hän on vieläkin. Monien sattumusten jälkeen vierelle on löytynyt sielunkumppani.
”Uskon siihen, että kaikki asiat tapahtuvat syystä. Nyt elän elämäni onnellisinta aikaa”, Renny Harlin sanoo.
Hetki The Misfits-toimintatrillerin kulisseissa. Elokuva ehdittiin kuvata juuri ennen koronapandemiaa, ja maailmanensi-iltansa se sai kesäkuussa. Miespääosaa näyttelee Bond-tähtenäkin tunnettu Pierce Brosnan. © Renny Harlinin kotialbumi
Lapsuus – ”Kasvoin todella riippuvaiseksi äidistäni”
”Olin kiltti ja vastuuntuntoinen lapsi, mutta samalla mielikuvituksellinen ja luova. Jo ennen kouluikää olen piirtänyt ja kirjoittanut sekä valmistanut näytelmiä ja kuunnelmia. Esiintymisvietistäni saivat nauttia vanhempani sekä satunnaiset vieraat, joita meillä oli kylässä. Joskus isä ja äiti taisivat olla aika tavalla helisemässä kanssani.
Asuin neljä ensimmäistä ikävuottani Riihimäellä. Kun olin vain muutaman kuukauden ikäinen, sairastuin keuhkokuumeeseen. Vaikka isäni oli ammatiltaan ylilääkäri ja äitini leikkaussalihoitaja, jouduin lopulta sairaalahoitoon.
Koska vierailuajoista oltiin tuohon aikaan tiukkoja, menetin käytännössä äitini joksikin aikaa juuri silloin, kun häntä eniten tarvitsin. Sairaalassa menin täysin katatoniseen tilaan ja kieltäydyin syömästä. Lastenosaston ylilääkärin käskystä minulle järjestettiin sairaalaolosuhteet kotiin, jossa lopulta paranin.
Traumaattisesta kokemuksesta on vieläkin vaikea puhua. Se on myös leimannut koko elämääni; kasvoin tapahtuman vuoksi todella riippuvaiseksi äidistäni.
Riihimäeltä muutimme Kulosaareen, jossa elimme vaatimatonta keskiluokkaista elämää. Opimme jo varhain kolme vuotta vanhemman sisareni kanssa, että raha ei kasva puissa.
Viisivuotiaana hartain toiveeni oli saada snorkkeli, johon säästin rahaa kokonaisen vuoden. Muistan, kuinka sitä piti heti päästä kokeilemaan kotona kylpyammeessa.
Kun vielä asuimme Riihimäellä, ostin säästämistäni viikkorahoista äidille syntymäpäivälahjaksi pienen hopeanvärisen korulippaan, jonka olin nähnyt esillä paikallisessa lahjatavarakaupassa.
Rakastin eläimiä ja omistin lemmikkejä hiiristä ja käärmeistä kilpikonniin ja lintuihin. Olin lukenut eläinopukset hiirenkorville, ja toimin Kulosaaren naapurustomme epävirallisena eläinlääkärinä. Jos joku löysi maastosta loukkaantuneen tai orvon linnun, meillä soi takuuvarmasti ovikello.
Ala-asteella olin kympin poika. Tämä muuttui, kun 13-vuotiaana vaihdoin koulua sisareni perässä Alppilan yhteislyseoon. Tutustuin oppilaisiin, jotka tulivat varsin erilaisista taustoista kuin tuttu Kulosaaren jengi. Kaupungilla hengailu alkoi kiinnostaa enemmän kuin koulunkäynti. Tämä luonnollisesti näkyi arvosanoissa, joita hävetti näyttää vanhemmille.
Vaikka koulumenestykseni laski, horisontin laajentuminen Kulosaaren ulkopuolelle avasi minulle uudenlaisen, rosoisemman näkövinkkelin maailmaan. Uskon tällä olleen vaikutusta siihen, että lähdin lopulta tekemään elokuvia.”
Ohjaaja Renny Harlin vuonna 1993. Kassamagneetti Cliffhanger – kuilun partaalla tuotti yli 250 miljoonaa dollaria ja keräsi kolme Oscar-ehdokkuutta. Italian alpeilla ja Yhdysvaltain Kalliovuorilla kuvatun elokuvan pääosassa nähtiin Hollywood-toimintasankari Sylvester Stallone. © Tri-star / Kobal / Shutterstock / AOP
Ohjaaminen – Renny Harlin oli aikanaan Elokuvataiteen laitoksen nuorin hakija
”Olen aina rakastanut tarinoita ja halunnut jakaa niitä muiden kanssa. Noin 10-vuotiaana aloin kuvata kaitafilmikameralla lyhyitä filminpätkiä, mutta varsinainen käännekohta elämässäni tapahtui, kun olin 15-vuotias.
Olin kuullut, että kuuluisa vanhan polven amerikkalaisohjaaja Don Siegel kuvasi Helsingin kauppatorilla elokuvaansa Puhelin (Telefon). Uteliaana lähdin paikalle, luovin väkimassan läpi ja näin Siegelin istuvan ohjaajantuolissaan. Toisessa kädessään hänellä oli sikari ja toisessa megafoni, johon hän jakoi määrätietoisesti ohjeita.
Minun silmissäni Siegel oli kuningas. Ymmärsin, että halusin olla tuo mies – minut oli luotu tekemään samaa. Rakastuin ajatukseen joukkojen johtamisesta ja siitä, kuinka ympärillä olevat ihmiset auttaisivat minua toteuttamaan visioni.
Vuonna 1977 pääsin sisään Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen laitokselle ensi yrittämällä, nuorimpana hakijana laitoksen historiassa.
Upeat fiilikset vaihtuivat kuitenkin pettymykseen, sillä ilmapiiri laitoksella oli tuohon aikaan varsin vasemmistolainen ja kaupallisuus yhtä kuin kirosana. Itse taas olin pikkupojasta saakka rakastanut Hollywood-leffoja, joita äiti vei minua katsomaan.
Elokuvahistorian ja -teorian opinnot koin silkkana ajan tuhlauksena. Olin lukenut Hollywoodista tilaamani alan kirjat jo moneen kertaan.
Opintoja rahoittaakseni kuvasin mainos- ja yritysfilmejä, mistä sain kuulla rankkaa arvostelua. Niiden kautta opin kuitenkin elokuvanteosta – käsikirjoittamisesta, ohjaamisesta ja leikkauksesta. Tarina on tarina, vaikka se kestäisi vain 30 sekuntia.
Arvostelu ja ilkkuminen johtivat siihen, että suljin Elokuvataiteen laitoksen ovet takanani puolentoista vuoden opiskelun jälkeen.
Äitini otti keskeyttämisen melko rankasti. Hän kantoi huolta siitä, millaiset ovet minulle avautuisivat epävarmalla alalla ilman yliopistotutkintoa.”
Renny Harlinin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä – Unien valtias vuodelta 1988 tuotti pelkästään Yhdysvalloissa yli 49 miljoonaa dollaria. © New Line / Kobal / Shutterstock / AOP
Elämän yllätykset – ”Kotiinpaluu Hollywoodista maitojunalla suomalaisiin elokuvapiireihin ei ollut minulle missään vaiheessa vaihtoehto”
”Elämässäni on sattunut asioita, jotka ovat jälkikäteen tarkasteltuna aivan järjettömiä. Kuten sisäänpääsyni Taideteolliseen korkeakouluun tai se, että sain läpimurtoni Hollywoodissa. Jos päämääräni olisi ollut vain rikastua, lottoaminen olisi ollut huomattavasti kannattavampaa.
Vastoinkäymisillä, joiden keskeltä lähdin Amerikkaan 1980-luvun puolivälissä, oli niilläkin tarkoituksensa. Kun elokuvani Jäätävä polte asetettiin neuvostovastaisena sensuuriin Suomessa, The New York Times teki yllättäen etusivun jutun asiasta. Tämä varmasti vaikutti osaltaan siihen, että minut huomattiin.
Kotiinpaluu Hollywoodista maitojunalla suomalaisiin elokuvapiireihin ei ollut minulle missään vaiheessa vaihtoehto. Mieluummin olisin kuollut kuin myöntänyt tappioni.
Painajainen Elm Streetillä – Unien valtias, jonka ohjasin vuonna 1988, muutti lopulta elämäni yhdessä yössä. Tuohon asti olin joutunut elämään korviani myöten veloissa; ajoin surkean pienellä romuautolla ja asuin rähjäisessä motellissa.
Kun elokuvasta tuli hitti ja kautta aikojen menestynein elokuussa ensi-iltansa saanut filmi, autonrämäni vaihtui pian Ferrariin ja motellihuone taloon Beverly Hillsissä.
Yhtäkkiä koko Hollywood halusi minut. Seuraavat elokuvani Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli ja Cliffhanger – kuilun partaalla nousivat myös hiteiksi. Hetkeksi arki vaihtui juhlahumuun, mutta ajan myötä elämä tasaantui.
Olen saanut usein kuulla ihmettelyä kohdalleni osuneesta hyvästä tuurista. Tämä on varmasti osaksi totta, mutta uskon siihen, että ihminen luo itse oman onnensa. Siksi olen tehnyt urani aikana valtavat määrät töitä oman unelmani eteen. Elämänfilosofiaani ei kuulu sohvalla makailu ja valittaminen vaan toimiminen.
1990-lukuun mahtui myös aikoja, jolloin puhelin ei soinut. Ne opettivat nöyryyttä ja sitä, kuinka virheistä on mahdollista ottaa opikseen. Joskus epäonnistumisen syyt ovat jääneet arvoitukseksi, mutta sekin on täytynyt vain hyväksyä. Kenelläkään pitkän uran tehneellä elokuvantekijällä ei voi olla hittiä yksi toisensa perään.”
Skiptrace-elokuvan kuvauksissa vuonna 2016. “Yhtiöni Extraordinary Entertainment toimii edelleen Kiinassa sekä USA:ssa ja Euroopassa. Teimme juuri neljän elokuvan tuotantosopimuksen Intiassa.” © Renny Harlinin kotialbumi
Herääminen – ”Ajatus työnteosta Suomessa 35 vuoden tauon jälkeen alkoi tuntua hyvältä”
”Juuri ennen koronapandemiaa olin saapunut Kiinan-kodistani Suomeen yhden matkalaukun kanssa. Kun yhtäkkiä koko maailma meni kiinni, jouduin jäämään Helsinkiin neljän seinän sisälle.
Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kalenteri tyhjentyi menoista. Havahduin uudenlaiseen arkeen ja löysin jälleen ensirakkauteni, kirjoittamisen.
Tein näyttelijä ja käsikirjoittaja Mari Perankosken kanssa käsikirjoituksen Luokkakokous 3 – Sinkkuristeily -elokuvaan, jonka ystäväni, tuottaja Markus Selin oli yllättäen pyytänyt minua ohjaamaan. Jonkin aikaa mietittyäni ajatus työnteosta Suomessa 35 vuoden tauon jälkeen alkoi tuntua hyvältä. Aika oli oikea.
Lue myös: Sami Hedberg pisti ruokavalionsa uusiksi uuden Luokkakokous -elokuvan jälkeen
Sitä en vielä tiennyt, että yhtä elokuvaan käsikirjoittamaani hahmoa päätyisi koeluvun kautta esittämään tuleva vaimoni Johanna Harlin. Kuvausten aikana tutustuimme toisiimme ja meistä tuli ystävät. Viime kesä oli ylipäätään itselleni yksi parhaimmista – kuvauksissa oli hyvä henki ja kaikki puhalsivat yhteen hiileen.
Kun Luokkakokouksen kuvaukset päättyivät elokuussa, pyysin Johannaa töihin uuteen projektiini Bulgariassa. Pohdittuaan asiaa noin kolme sekuntia hän vastasi myöntävästi. Syksyn kuluessa huomasimme, että olemme täydellisen rakastuneita toisiimme.”
”Kun luen tai teen käsikirjoitusta, näen elokuvan jo mielessäni. Vision välittäminen kuvausryhmälle ja näyttelijöille on vahvuuteni ohjaajana. Tämän uskon olevan peruja luovuudentäyteisestä pikkupojan elämästäni”, Renny Harlin kertoo. © Marjo Tynkkynen/ Blindspot Photo Oy
Perhe – ”Koko aikuisen elämäni ajan olen halunnut tehdä äitini ylpeäksi”
”Edesmennyt äitini oli suurin tukijani aikana, jolloin elin kädestä suuhun Hollywoodissa. ”Renny-kulta, tule takaisin Suomeen, kaikki järjestyy”, hän sanoi minulle monissa puhelinkeskusteluissamme.
Kun vihdoin sain menestystä, se oli äidille valtava ilon aihe. Tosin vaatimattomana ihmisenä äitiä joskus nolostutti, jos joku tunnisti hänet ruokakaupassa.
Olen vasta myöhemmällä iällä ymmärtänyt, että koko aikuisen elämäni ajan olen halunnut tehdä äitini ylpeäksi. Pelkäsin usein sitä, joutuisiko äiti häpeämään minusta julkaistuja lehtijuttuja.
Äidin kuolemasta on kulunut jo yhdeksän vuotta, enkä vieläkään ole päässyt asiasta täysin yli. Mutta huoli siitä, että äiti pahoittaisi mielensä takiani, poistui.
Poikani Luukas on päättänyt seurata jalanjäljissäni elokuva-alalle. Olen ylpeä pojastani ja hänen maineestaan elokuvapiireissä. Luukas tunnetaan ahkerana ja tunnollisena työntekijänä. Tulevat vuodet näyttävät, erikoistuuko hän enemmän tuottamiseen vai ohjaamiseen.
Puolisoni Johannan kanssa koen olevani paras versio itsestäni. Arvostan hänen kiltteyttään ja rehellisyyttään, ja vaikka kuulumme eri sukupolviin, olemme samanlaisia monessa asiassa. Kihlauduimme helmikuussa ja syyskuussa avioidumme Ranskan St. Tropezissa. Suurin haaveemme on perustaa oma perhe.
Uskon, että parhaat vuoteni ja elokuvani ovat vielä edessäpäin. Ideat muhivat jo päässä ensimmäiseen romanttiseen draamaelokuvaani.
Elokuvantekijöillä ei ole ollut tapana jäädä ammatistaan eläkkeelle. Todennäköisesti lähden tästä elämästä itsekin sitten joskus saappaat jalassa.”
Työtoveruus Johanna Harliniin syveni ensin ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi. ”Hänen kanssaan olen paras versio itsestäni.” © Lehtikuva