Saattohoitokodin johtaja Riikka Grå pelkäsi lapsena kuolevansa – Nyt hän auttaa muita kohtaaman samanlaisia pelkoja

Jaa artikkeli
Riikka Grå
Riikka Grå luottaa suomalaiseen terveydenhuolto­järjestelmään niin, että on omaan hoitotahtoonsa kirjannut haluavansa kuolla mieluummin sairaalassa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla kuin kotona. © Sara Pihlaja
Saattohoitokodin johtaja Riikka Grå pyrkii elämään sellaisen elämän, ettei sitä tarvitsisi surra kuoleman lähestyessä.

Muista, että kuolet. Se on lause, jota Riikka Grån ei tarvitse itselleen juuri hokea. Hämeenlinnalaisen saattohoitoyksikön, Koivikko-kodin, johtajana Grå näkee ympärillään jatkuvasti kuolemaa. Tosin myös sen välttelyä.

”Me synnymme, elämme ja kuolemme. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta silti kuolemaa nykyisin piilotetaan usein näkyviltä niin paljon kuin vain mahdollista. Kuolemaa ei uskalleta, mutta ei myöskään ehditä kohdata, joten monet eivät ole nähneet kuolemaa ennen kuin se koskettaa jollain tavalla omaa elämää.”

Riikka Grå sai ensimmäisen konkreettisen muistutuksen omasta kuolevaisuudestaan, kun hän oli 12. Hänellä todettiin silloin imusolmukesyöpä, Hodgkinin lymfooma.

”Olen niin paljon pelännyt, odottanut sytostaattien jälkeisten kiputilojen päättymistä ja sulkeutunut omiin pelkoihini, että tunnistan, kun joku meidän potilaistamme tuntee jotain samantapaista.”

Koivikko-kotiin saapuva potilas tietää kuolevansa melko pian. Potilaat ovat osastolla keskimäärin pari viikkoa. Silti osastolle ei tulla vain kuolemaan, vaan henkilökunnan tehtävä on tehdä näistä elämän viimeisistä päivistä tai viikoista ennen kaikkea elämisen arvoisia.

”Viimeisten päivien kulku ja sisältö ovat tietysti kaikilla yksilöllisiä. Paljon riippuu potilaan kunnosta. Joku haluaa käydä läpi elämäänsä, toinen katsella telkkaria ja olla itsekseen. Jotkut taas haluavat, että ympärillä on elämää ja ystäviä, on täällä joskus pidetty jopa pienet häät. Kaikkeen tähän pyrimme antamaan mahdollisuuden.”

Viimeisten sanojen paino

Riikka Grå selvisi lapsuuden sairaudesta, vaikka se varjosti vuosia hänen elämäänsä.

Nykyään hän on sitä mieltä, että kuolemaan valmistautuminen ja omien pelkojen kohtaaminen antaa tilaa ennen kaikkea elämälle.

Silti Grå ei koe, että olisi edelleenkään koko ajan sinut kuoleman kanssa.

”En tiedä, miten tulen suhtautumaan tulevaan kuolemaani, kun sen aika on. Aina kun on oikein kiinnostava ja ihana elämänvaihe meneillään, päällimmäinen ajatukseni on, etten malttaisi mitenkään kuolla juuri nyt.”

Riikka Grå on nähnyt työssään valtavasti erilaisia lähestymistapoja edessä olevaan kuolemaan.

”Joskus saattohoitokotiin tulee potilas, joka ei halua puhua tulevasta. Me emme siihen pakota, mutta tarjoamme läsnäoloa ja apuamme. Ihmisen mieli voi muuttua hyvinkin nopeasti ja kun hän on valmis puhumaan, annamme siihen kaiken tuen.”

Ohjeita läheisille

Riikka Grå muistaa hyvin erään miehen, joka ei halunnut lainkaan keskustella. Hän ei puhunut kuolemastaan läheisilleen ja lääkärilleen hän oli vain nyökkäillyt hiljaisena vastaukseksi.

”Sitten ihan viimeisinä aikoina hän halusikin käsitellä kuolemaansa. Keskustelimme ja otimme hänestä kuvia ja hän halusi, että kirjasin ylös hänen ohjeitaan läheiselleen. Niissä hän muun muassa toivoi, että tämä pitäisi hyvää huolta itsestään, ettei tälle kävisi samoin kuin hänelle. Kirjasin toiveet ylös ja mies kuoli pian sen jälkeen.”

Monesti nuorten ihmisten kuolemat pysäyttävät kaikki, myös hoitohenkilökunnan. Grå muistaa erityisen tarkasti yhden nuoren viime vaiheet.

”Kun nuoren tila heikkeni, hän vetäytyi kuoreensa eikä halunnut puhua, vaikka vielä fyysisesti pystyi. Hänen perheensä huolestui. Lopulta nuori suostui tapaamaan minut. Kysyin tietysti ensin, halusiko hän, että tulen juttelemaan. Hän nyökkäsi, mutta ei pystynyt puhumaan. Kysyin, auttaisiko, jos kyselisin eri asioista. Hän nyökkäsi uudelleen. Kyselin, mitkä olivat olleet hänelle tärkeitä kokemuksia, ketä hän jää kaipaamaan, oliko hän surullinen tai vihainen, mutta hän ei sanonut juuri mitään.”

Lopulta Grå oli tajunnut, että nuori potilas kyllä käsitteli asioita mielessään, mutta ei pystynyt pukemaan niitä sanoiksi. Kun hän esitti tämän arvelunsa ääneen, potilas oli puhjennut itkuun ja nyökkäillyt.

”Se jotenkin avasi keskustelun ja lopulta nuori saneli kirjeen, jonka itse vielä allekirjoitti ja pyysi minua antamaan sen läheisilleen, kun hän olisi kuollut. Silloin tajusin, että vaikka hän oli tosi lohduton, hän pystyi kohtaamaan kuolemansa.”

”Nyt työ vie suuren osan elämää, mutta uskon, että voin hellittää otetta, kun uusi saattohoitokoti tulevaisuudessa avaa ovensa”, Rikka Grå pohtii. © Sara Pihlaja 2021

”Nyt työ vie suuren osan elämää, mutta uskon, että voin hellittää otetta, kun uusi saattohoitokoti tulevaisuudessa avaa ovensa”, Rikka Grå pohtii. © Sara Pihlaja 2021

Arjen koko kirjo

Sitkeä ja herkkä. Sellaiseksi saattohoito Riikka Grån mielestä opettaa kuolevan vierellä kulkijat.

”Voin keskustella ja antaa siihen tai vaikka ihan hiljaisuuteen tukea. En voi kuitenkaan lohduttaa koskaan kenenkään surua kokonaan pois. Surullakin on tehtävänsä meissä ihmisissä.”

Koivikkosäätiön omistamassa Koivikko-kodissa on 15 vuodepaikkaa. Osa potilaista kävelee itsenäisesti sisään osastolle, osa tuodaan autettuina.

”Potilaan palliatiivinen hoito on voinut kestää jo vuosia, ennen kuin hän tulee meille sen viimeiseen vaiheeseen, saattohoitoon. Siinä ajassa ihmiset ovat voineet hoitaa perhettään, käydä ehkäpä töissä, kuntoilla ja elää tavallista arkea samalla, kun valmistautuvat tavalla tai toisella, pala kerrallaan, tulevaan kuolemaan.”

Myös väsyneet omaiset tarvitsevat kuuntelijaa

Saattohoitokodin arkeen kuuluvat myös potilaan läheiset.

”Monesti hekin ovat väsyneitä ja tarvitsevat kuuntelijaa. Ja kuoleva ei ehkä halua rasittaa ajatuksillaan väsynyttä omaista, joten me toimimme usein ajatusten ja tunteiden välittäjinä.”

Ja tietysti Koivikossa toteutetaan myös potilaiden viimeisiä toiveita, sellaisia, joita vielä on mahdollista toteuttaa. Yleensä toiveet ovat yllättävän arkisia.

”Jotkut haluavat, että saunan jälkeen laitettaisiin hiukset nätisti tai että parta ajetaan vanhan ajan tyyliin. Jotkut eivät halua syödä enää muuta kuin herkkuja. Sitä varten meillä on talossa namuhylly, ja ruuan kanssa saa viiniä, jos haluaa.”

Vaikka tavat suhtautua ja valmistautua omaan lähestyvään kuolemaan vaihtelevatkin, jotain yhteistä Koivikon potilaissa Grån mielestä silti on.

”Kuoleman lähestyessä yleensä jokainen suuntaa katseensa siihen, mitä heillä on tässä ja nyt – tai mitä kenties on menettänyt. Moni kokee surua katkenneista ihmissuhteista, tunnustamattomista rakkauksista, sellaiset todella nousevat pintaan elämän loppuvaiheessa.”

Siksi Grå toivookin, että me kaikki miettisimme, mitä olemme juuri nyt vailla, sillä tavalla helpottaisimme omia viimeisiä päiviämme.

Moni on silti saattohoidossa sujut elämänsä – ja myös tulevan kuoleman kanssa.

”Kerran eräs iäkäs herra totesi, että ”Kaiken oon tehnyt ja kokenut, mitään en ole katunut.” Se oli valtavan liikuttavaa.”

Kuolemantärkeät järjestelyt

Riikka Grå on työskennellyt melkein koko työikänsä kuolevien parissa. Sosiaalipsykologiksi kouluttautunut Grå uskoo, että hänen omilla sairauskokemuksillaan on ollut vaikutusta uravalintaan.

Imusolmukesyöpä vaati reilun vuoden aktiiviset hoidot: leikkauksen, sytostaatteja ja sädehoitoja, sekä kymmenen vuotta säännöllistä seurantaa.

”Sain todella hyvää hoitoa ja lääkkeiden ansiosta kokonaisen elämän. Tunnen olevani siitä jollain lailla velkaa. Velan tunne saa minut luultavasti tekemään tosi paljon asioiden ja muiden puolesta. Tunnistan, että vähempikin riittäisi, mutta haluan tehdä.”

Tällä hetkellä Riikka Gråta työllistää päivätyön lisäksi unelma: hän haluaa kerätä varat ja saattaa valmiiksi uuden Koivikko-kodin, saattohoitokodin, jossa olisi hyvä äänimaailma, taidetta seinillä ja jokaisella potilaalla oma huone, jossa myös läheiset voisivat yöpyä.

”Tämä on aika älyttömän suuri ponnistus yhdeltä sosiaalipsykologilta, mutta en aio luovuttaa. Lahjoittajien löytäminen on tähän se vaikein osuus, kaikki muu sujuu varmasti.”

Ja koska tavoitteiden pitää olla konkreettisia, Grå on asettanut niille vuoden, 2023. Silloin lapion pitäisi viimeistään iskeytyä uuden kodin perustuksiin.

”Minulla on aina tarve tehdä merkityksellisiä asioita, sitä tämä työ on opettanut arvostamaan.”

Entä miten Riikka Grå on konkreettisesti ajatellut omaa kuolemaansa?

”Olen tehnyt testamentin ja hoitotahdon, johon olen merkinnyt muutamia reunaehtoja. Olen muun muassa kirjannut, että luotan hoidossa hoitohenkilökunnan mielipiteisiin, läheiset saavat olla läheisen roolissa ja että en halua kuolla kotiin. Minun saattohoitoni saa tapahtua terveyskeskuksessa tai sairaalassa. Olen nähnyt, miten hyvin suomalainen sairaanhoito toimii, luotan siihen täysin. Kuolemani luotan muiden varaan, elämästäni vastaan itse.”

X