Rikoskirjailija Markus Ahonen on viehtynyt kertomaan mysteerejä: ”Kirjoittaminen on ollut jonkinasteinen pakkomielle”

Markus Ahosen ensimmäinen romaani Meduusa ilmestyi 2006. Sitä ennen kirjailija lähetti vuosikausia erilaisia käsikirjoituksia kustantamoihin.

Mikä piti kirjoittamisen paloa yllä?

Kirjoittaminen on ollut jonkinasteinen pakkomielle. Olen Vantaan Martinlaakson lähiöstä lähtöisin, ja elämässä oli kaikennäköistä, ei aina ihan kivoja juttuja.

Neljätoistavuotiaana löysin Matti Yrjänä Joensuun kirjat. Vaikka niissä on aika lohduton ja pessimistinen maailma, niissä oli myös jotain niin omaa, että se kolahti lujaa.

Luin ensimmäisenä silloin juuri tuoreimman Joensuun kirjan Harjunpää ja kiusantekijät. Sitten istuin yhtenä päivänä bussissa ja katselin ihmisiä, ja mun pää rupesi yhtäkkiä tuuttaamaan niiden elämää vähän niin kuin kirjassa.

Tajusin, että tää on mun juttu, tätä haluan tehdä.

Olet asunut jo kolmetoista vuotta Irlannissa. Mikä siellä on parasta?

Yhteisöllisyys ja se, miten ihmiset toivottavat tervetulleeksi. Asun Irlanninmeren rannikolla Malahiden idyllisessä pikkukaupungissa, jossa on oma viihtyisä ilmapiiri.

Viides kirjasi Sieluttomat ilmestyi maalikuussa. Millainen on rikosromaanisarjasi päähenkilö Isaksson?

Hän on suurin piirtein ikäiseni suomalainen mies, jolla on lähiötausta. Olen halunnut luoda oman sukupolveni ihmisen, josta pystyn kirjoittamaan uskottavasti ja jolla on tiettyjä samoja elämänkokemuksia.

Hän muistaa tietyt elämän hetket, kuten vaikka jonkun Suomi-Englanti-jalkapallo-ottelun stadionilla toukokuussa 1985, jossa olen itse ollut. Mutta meitä erottaa esimerkiksi se, että Isaksson on varsin juurtunut Helsinkiin, kun itse olen asunut enimmäkseen muualla. Eikä minua ole koskaan kiinnostanut poliisiksi ryhtyminen.

Miksi olet päätynyt nimenomaan rikoskirjailijaksi?

Se onkin jännä juttu, kun olen kuitenkin kirjoittanut niin paljon muuta, tehnyt toimittajan ja käsikirjoittajankin töitä. Yhdessä vaiheessa tein tv-käsikirjoituksia ja sain palautetta, että henkilöissä on särmää, mutta ei ihan kaikkien kässäreiden tarvitsisi sisältää murhaa!

Ehkä olen alitajuisesti viehtynyt kirjoittamaan mysteerejä, jollaisia olen itse halunnut lukea.