Ulkomaankirjeenvaihtaja Petri Saraste kertoo järkyttävimmän sotamuistonsa: ”Ihmisiä kuoli kuin muurahaisia”

MTV:n Itä-Euroopan ulkomaankirjeenvaihtaja Petri Saraste, 62, sairastui eturauhassyöpään keväällä 2020. Samaan aikaan koronapandemia sulki Euroopan. Tallinnassa asuva Saraste matkusti Suomeen hoitoihin, sillä kotikaupungissaan hän olisi joutunut odottamaan hoitoihin pääsyä kuukausia. Lopulta Saraste vietti Helsingissä kaksi kuukautta ja asui ex-vaimonsa luona hoitojen ajan.

Koronatilanteen takia hän joutui olemaan erityisen varovainen eikä käynyt edes kaupassa. Hektisten kirjeenvaihtajavuosikymmenten jälkeen hän totutteli tekemättömyyteen.

Samalla syntyi idea elämäkerran kirjoittamisesta. Teoksessaan Kirjeenvaihtaja (Into Kustannus) Saraste muistelee ulkomailla vietettyjä vuosikymmeniä. Hän on ollut kirjeenvaihtajana muun muassa Saksassa Bonnissa ja Berliinissä, Kiinan Pekingissä ja viimeiset seitsemän vuotta hän on asunut Tallinnassa.

Saraste listaa nyt viisi mieleen painuneinta kokemusta ulkomaankirjeenvaihtajan vuosiltaan.

Lue myös: Miten kylmän sodan aika näkyi arjessa – Brezhnev, euro-ohjukset, Etyk 1975, suomettuminen?

Bosnian sota 1992–1995

”Olin Bosniassa sodan aikaan, kun Suomen Punaisen Ristin Hannu-Pekka Laiho soitti ja pyysi leirille, jonne oli tuotu vanhuksia ja lapsia pakoon sotaa. Se oli aivan kauhea paikka, ihmisiä kuoli kuin muurahaisia ja armeijan puolijoukkueteltat olivat keskellä mutavelliä. Jonkun hetekan päällä makasi vanhuksia, jotka päästivät korahduksen kuollessaan. Samaan aikaan puihin oli laitettu kaiuttimia, joissa soi Elton Johnin ja George Michaelin yhteishitti Don’t Let the Sun Go Down on Me. Se kontrasti oli iso.

Sodassa kärsivät aina eniten vanhukset ja lapset. Muistan, että sillä leirillä näin pienen lapsen, jonka hiukset olivat harmaantuneet ja pälvi kaljuuntunut. Ihmettelin, miten tuo oli mahdollista. Myöhemmin eräs psykiatri sanoi, että hiukset voivat harmaantua lapsiltakin, jos on oikein kova trauma.”

Sichuanin maanjäristys Kiinassa 2008

”Maanjäristyksessä kuoli arviolta 80–90 000 ihmistä. Olin paikalla, kun raunioista kaivettiin ihmisiä. Eräs mies oli menettänyt järistyksissä vaimonsa ja tyttärensä, ja toinen aikuinen tytär oli ison betonimöhkäleen alla toinen jalka puristuksissa. Koko ajan oli sortumavaara eivätkä pelastusmiehet onnistuneet vetämään häntä pois. Lopulta ei voinut tehdä muuta kuin amputoida jalka. Isä sanoi, että amputoikaa, hän haluaa pitää edes toisen tyttärensä. Myöhemmin avustajani onnistui jäljittämään naisen ja menimme vierailemaan hänen luonaan. Hän oli tyytyväinen isänsä valintaan.”

Maidanin verilöyly Ukrainassa 2013

”Olin Kiovassa McDonald’sin kulmalla, kun mielenosoittajia alettiin ampua Maidanin aukiolla. Minullekin huudettiin, että alas, alas. En ensin tajunnut, mitä he huusivat, mutta sitten ruumiita alkoi kerääntyä. Yhden kuolleen kännykkä alkoi soida taskussa. Mietimme hetken, mitä tehdä. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä soittaa vaimo tai joku muu läheinen. Joku haki puhelimen ja ojensi sen ortodoksipapille, joka lähti puhumaan.”

Srebrenican joukkomurha 1995

”Menimme hollantilaisten kanssa jeepillä metsään, jossa joukkomurhat olivat tapahtuneet. Kyläläisiä alkoi tulla vastaan, kaikilla oli silmät aivan lautasina järkytyksestä. Emme vielä silloin tienneet, mitä oli tapahtunut, mutta kyläläisten kasvoista saattoi päätellä, että jotain todella vakavaa.”

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus 2011

”Onnettomuuden jälkeen aurinko paistoi ja linnut lauloivat ja autoja oli pysäköityinä autiolle kadulle. Sotilaat tökkivät savipellolla maata pitkillä kepeillä onnettomuutta edeltäneiden maanjäristyksen ja tsunamin uhrien ruumiita etsien. Yhdessä risteyksessä alkoi tulla vastaan ambulansseja ja paloautoja. Risteyksessä seisoi nuori japanilaistyttö, joka purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun. Se oli synkkä näky. Synkkiä muistoja on paljon.”