Lepää rauhassa Martta, rakas ystävä

AIKANSA SE vie. Totuttautuminen.

Suurella surulla Koikkalainen ilmoittaa, että hyvä kaveri ja koko perheen täysivaltainen jäsen Martta on päässyt matkansa päähän ja siirtynyt pilven päälle muitten mäyräkoirien joukkoon.

KOVILLE ON ottanut viime päivät. Tutut tassunäänet eivät enää kuulu eikä iänikuinen räksytys milloin minkäkin ihmissilmällä havaitsemattoman, yhdentekevän asiaan perään.

Siitä on jo kauan, kun Martta syntyi neljä päivää World Trade Centerin terroristitekojen jälkeen 15. syyskuuta vuonna 2001. Mielessä on edelleenkin päivä, kun se haettiin itsenäisyyspäivän aikoihin pienenä rääpäleenä silloisesta Koski Tl:n kunnasta.

MARTTA OLI sisarussarjansa vilkkain.

Se valittiin, koska se itse hakeutui ensimmäisenä meidän luoksemme.

Nyytti lähti uuteen kotiin.

MÄYRÄKOIRAKSI Martta eli pitkän elämän. Syyskuussa olisi tullut jo 14 vuotta täyteen.

Ei vain tullut. Martan kohtalona oli kasvain, joka oli pahimmillaan ison miehen nyrkin kokoinen.

LEIKKAUKSELLA kasvainta ei voitu poistaa. Lääkäri oli sitä mieltä, ettei vanha Martta enää kestäisi leikkausta. Rasitus olisi liian suuri sen sydämelle.

URHEASTI MARTTA kantoi vaivansa loppuun saakka. Sitkeästi se halusi kavuta omin voimin portaat. Ulospäin ei välttämättä näkynyt, minkälaiset olivat sen kärsimykset.

VANHUUS JA sairaudet ottivat osansa. Päivän tunneista entistä suurempi osa kului nukkuen. Kuulokin oli lähes mennyt. Ohikulkevat naapurin koirat saivat olla rauhassa.

Martta ei enää jaksanut olla vartioimassa vintin pienestä ikkunaräppänästä. Aiemmin ohi ei päässyt huomaamatta mikään kärpästä suurempi.

KAIKKI ON tietysti suhteellista. Kärsimyskin.

Koikkalainen tunnustaa, että tähänastisen elämän kovimpia paikkoja oli katsoa vierestä, kun uskollinen kumppani sai eläinlääkäriltä ensin yliannoksen nukutusainetta ja sen jälkeen lopullisen, sydämen pysäyttävän pistoksen.

Pienen ystävän elämä vilisi nauhana ohi. Lukemattomat yhteiset kokemukset siirtyivät muistojen joukkoon. Voimat hiipuivat, hennot jalat eivät enää kantaneet. Tutut rakkaat silmät raukenivat, pää kallistui viimeisen kerran etutassujen väliin.

KOIKKALAINEN kirjoittaa alakuloisena näitä rivejä. Kevät on parhaimmillaan, puissa ja pensaissa isot vihreät silmut, taivas täynnänsä Suomen kesään palaavia muuttolintuja, isoja kurki- ja hanhiauroja.

PERUUTTAMATTOMASTI poissa oleva Martta vie pois ehjän ilon. Väistämättömälle ei mitään voi, mutta silti mieli kapinoi eikä suostu hyväksymään tapahtunutta.

VUOSIEN VARRELLA Koikkalainen on kertoillut Martan touhuista monen mielestä ehkä liiankin kanssa. Merkillistä on, miten niin pieni piski voi ottaa elämässä niin suuren osan. Yhtään ei ihmetytä, että jotkut lemmikkinsä menettäneet kadottavat hetkeksi elämänhalunsa.

Koikkalainen pitää itseään suhteellisen järkevänä ihmisinä, mutta ajoittain Martan lopullinen poissaolo tuntuu suorastaan kauhealta.

TOSIASIAT ON kuitenkin hyväksyttävä. Kuolema on osa elämää. Kaikille on aikansa.

Tästä noustaan eikä Martan muisto haalistu. Mielessä on vilahtanut sekin, että olisiko vielä sen kolmannen mäyräkoiran aika?

Viimeistään sen jälkeen soivat kellot jo Koikkalaisellekin.