Huuto!

Muistelen vähän väliä ensimmäistä kaunokirjallista tekstiäni. Se oli hyvin lyhyt mestariteos, enpä edes tiedä onko sitä enää tallessa jossain tekstidokumentissa vai onko se hävinnyt virtuaalimaailman syövereihin. Tarina kertoi miehestä joka käveli pitkin metsäpolkua ja päätyi pikkuhiljaa ison ja ankean näköisen linnan eteen. Mies kummasteli hetken aikaa linnaa, katsoi ikkunoita ja torneja. Yhtäkkiä hän huomasi miehen seisovan yhden ikkunan ääressä huutamassa ja paukuttamassa lasia. Ääntä ei kuulunut, se oli hiljainen kuva huutavasta miehestä.

Metsäpolkua pitkin tullut mies päätteli että huutava mies linnassa oli vaikeuksissa ja päätti yrittää auttaa, siispä hän asteli linnan syvyyksiin pitkin pimeitä käytäviä ja portaina. Lopulta hän päätyi isoon huoneeseen jonka päätteli olevan sama missä oli nähnyt huutavan miehen. Huone oli kuitenkin tyhjä. Hän meni hämmennyksessään ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Edessä oli metsä ja polku. Hetken kuluttua polkua pitkin tuli mies. Hän katsoi miestä ja huomasi siinä itsensä. Hän pelästyi ja alkoi paniikissaan huutamaan ja paiskomaan ikkunoita. Sillä väliä polulla ollut mies, joka oli hän itse, kääntyi ja käveli pois.

No niin. Oli hieman kryptinen ja vaikeasti selitettävä tarina. Mutta nyt jälkeenpäin olen ajatellut että tuo kuva miehestä joka jää loukkuun outoon pimeään linnaan onkin melko oivaltava kuva köyhyysloukusta.

Sitä huomaa olevansa oman elämänsä vanki. Köyhyys pakottaa, ja pahimmassa tapauksessa köyhyys vie mennessään. Köyhyys vie aikaa – sossun luukulla, Kelan toimistoissa, työkkärin tietokoneiden ääressä, ruokajakelupisteiden jonoissa, jne, jne. Köyhyys vie myös hirmuisesti voimavaroja, ja se murentaa ihmisen itsekunnioitusta. Tämän takia köyhän ihmisen karjaisu on, valitettavasti, usein voimaton ja hiljainen, ihan kuin se ikkunan ääressä seisseen miehen huuto.