Analyysi: Itsenäisyyspäivä vakiintui natsien ja vasemmiston mittelöksi – Se on poikkeuksellista varovaisen mielenosoituskulttuurin Suomessa

Jaa kaverilleTilaa Seura
612 -soihtukulkue Helsingissä itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2017. © LEHTIKUVA / MARKKU ULANDER
Äärioikeiston yhteen kokoava 612-marssi ja Helsinki ilman natseja –mielenosoitus asettuvat suoraan toisiaan vastaan. Se on harvinaista Suomessa, jossa ei juuri ole ollut vastamielenosoittamisen perinnettä.

Helsingissä järjestetään itsenäisyyspäivänä peräti seitsemän mielenosoitusta, mutta kolme niistä kaapannee leijonanosan huomiosta.

Viidettä kertaa järjestettävä 612-kulkue kerää yhteen äärioikeistolaisia toimijoita. Viime vuonna tuhat osallistujaa kerännyt mielenosoituskulkue marssii Töölöntorilta Hietaniemen hautausmaan sankarihaudoille.

612:n perustajiin kuuluva Teemu Lahtinen (ps.) kertoi Ylelle, että myös uusnatsit voivat osallistua marssille, kunhan eivät kanna omia tunnuksiaan.

Kansallissosialisteille on kuitenkin myös erillinen mielenosoitus: Kohti vapautta -kulkue, joka marssii Narinkkatorilta Töölön kisahallille.

Marssin järjestäjiin on kuulunut myös Pohjoismainen vastarintaliike (PVL), jonka Pirkanmaan käräjäoikeus määräsi lopetettavaksi viime viikolla. PVL on levittänyt mielenosoituskutsuja tänäkin vuonna.

Koska järjestön lakkauttamispäätös ei ole vielä lainvoimainen, poliisi ei estä sen jäsenten osallistumista natsimarssille.

612- ja Kohti vapautta -marssin kanssa Töölöön mahduttautuu lähes samaan aikaan Helsinki ilman natseja -mielenilmaus, jonka osallistujat marssivat Hakaniemen torilta Hesperiankaduille. Antifasistinen vastamielenosoitus järjestetään nyt kolmatta kertaa.

Äärioikeiston ja uusnatsien sekä heidän vastustajiensa mielenosoituksista ja vastamielenosoituksista on tullut viime vuosina uusi itsenäisyyspäivän traditio. Se on poikkeuksellista Suomessa, jossa poliittiset vastavoimat ovat perinteisesti välttäneet protestoimasta samaan aikaan samassa paikassa.

Suomalaiset – varovaista marssikansaa

”Mielenosoittaminen on usein altavastaajan poliittinen keino, jolla haastetaan vallassa olevia. Marssimista on suosinut yleensä vasemmisto”, yhteiskunnallisia liikkeitä tutkinut Tuomas Ylä-Anttila Helsingin yliopistosta sanoo.

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet arkoja mielenosoittajia. Julkisella protestoimisella on myös ollut kyseenalainen maine.

Varovaisuus juontuu jo tsaarinaikaan, jolloin opiskelijat osoittivat mieltään yliopistojen konservatiivisia käytäntöjä vastaan. Viesti kulki Pietariin ja protestoineet valkolakit laitettiin tiukkaan valvontaan, Risto Alapuro kertoo kirjassaan Suomen älymystö Venäjän varjossa.

Venäjän reaktion pelko sai autonimisen Suomen johdon tuomitsemaan mielenosoituksen kaltaiset provokaatiot. Fennomaanisen liikkeen voimahahmo J. V. Snellman tuomitsi mielenosoittamisen typeräksi rahvaanhuviksi.

Varovaisuuden symbolina työläiset marssivat vappuna 1890 syrjäiseen Korkeasaareen kuin protestiaan anteeksi pyydellen.

Sisällissodan jälkeen mielenosoittaminen näytti anarkialta sekä porvareille että valtaosalle vasemmistoa. Epäjärjestyksen pelko teki mielenosoituksista kurinalaisia seremonioita.

1960-luvun lopulla kulttuuriradikalismin aalto sai suurten ikäluokkien nuoret osoittamaan mieltään vanhempiaan räväkämmin. Maailmalla nähtyjen mellakoiden rinnalla suomalainen mielenosoittaminen oli kuitenkin rajuimmillaankin varovaista.

1960-luvun protestiaallon jälkeen mielenosoittaminen arkistui maailmalla hiljalleen tavanomaiseksi poliittisen toiminnan tavaksi, jota kelpasi monenlaisille poliittisille toimijoille. 1990- ja 2000-luvuilla marssimista hyödynsivät sekä Silvio Berlusconin kannattajat että suuryritysten valtaa kritisoinut globalisaatiokriittinen liike.

Kuokkavieraiksi itseään kutsuvat mielenosoittajat ottivat poliisin kanssa yhteen Presidentinlinnan lähistöllä itsenäisyyspäivänä 2002. © LEHTIKUVA / JAAKKO AVIKAINEN

Suomessa mielenosoittamista käsiteltiin poliittisen toiminnan sijasta lähinnä järjestyshäiriönä. Asetelma korostui poliisien ja toimittajien kartoittaessa 2000-luvun taitteen itsenäisyyspäivinä mieltään osoittaneiden Kuokkavieraiden aiheuttamia omaisuusvahinkoja tai vuoden 2006 Smash Asem -kokouksen yhteydessä pidätettyjä marssijoita.

Vastanmielenosoitukset ovat Suomessa harvinaisia

Silloinkin kun mielenosoitukset ovat aiheuttaneet konflikteja, niiden osapuolina ovat olleet marssijat ja poliisi. Eivät eri tavoilla ajattelevat ideologiset ryhmät.

Mielenosoittajien ja vastamielenosoittajien pyrkiminen samaan tilaan on Suomessa harvinainen tapaus.

Poikkeuksia löytyy esimerkiksi kesältä 1968, jolloin rock’n roll -tyyliä suosineet ”lättähatut” ottivat tavakseen häiritä Helsingissä vasemmistolaisen järjestämiä Punaisia lauantaita. Lättähatut sabotoivat vasemmistolaisten Vietnamin sotaa kritisoineita puheita huutelemalla ja heittelivät mielensoittajia multakokkareilla.

Useana viikkona toistunut kissa-hiiri -leikki muistutti nuorisojengien kahnausta, jonka ytimessä ei ollut jyrkkä poliittinen vastakkainasettelu.

Mielenosoittajat ja vastamielenosoittajat löysivät toisensa 2000-luvun alussa järjestetyissä uutta parisuhdelakia koskevissa mielenilmauksissa. Ne vetivät eduskuntatalon edustalle liberaaleja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustajia ja konservatiivisia rukoilijoita.

Vuoden 2002 eduskuntakeskustelu viidennen ydinvoimalan rakentamisesta houkutteli paikalle sekä hankkeen puolustajia ja vastustajia.

Kummassakaan tapauksessa vastapuolet eivät pyrkineet yhteenottoon.

Poikkeuksellinen avoin hyökkäys poliittista mielenilmausta vastaan nähtiin vuonna 2010, seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkuetta vastaan tehtiin kaasuisku. Osa iskun tekijöistä hakeutui myöhemmin toimimaan PVL:n edeltäjässä, Suomen Vastarintaliikkeessä.

Kuokkavieras-ilmiön hiivuttua 2000-luvun alkuvuosien jälkeen itsenäisyyspäivän mielenosoittaminen tarkoitti pitkään ylioppilaiden soihtukulkueessa marssimista – anarkistien Tampereella 2013 järjestämien Kiakkovieras-mielenosoituksen muodostaessa poikkeuksen.

Liberaalien sekä äärioikeistolaisten ja kansallissosialististen liikkeiden avoin vastakkainasettelu on kuitenkin vakiintunut ja kärjistynyt vasta viime vuosien itsenäisyyspäivinä.

Vastakkainasettelu tuo huomiota

”Uusnatsien ja antifasistien asettuminen mielenosoituksissa vastakkain on tavanomaista esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa. Suomalaisen poliittisen keskustelun kiristyessä vastamielenosoittamisen malli on kopioitu myös tänne”, Tuomas Ylä-Anttila sanoo.

Itsenäisyyspäivä on äärinationalistisia näkemyksiään korostavalle oikeistolle ja rotuoppeja markkinoiville natseille tärkeä symboli. 612-marsseilla nationalistit pyrkivät ottamaan Kuokkavieraiden aikanaan rienaaman juhlapäivänsä takaisin haltuunsa.

”Antifasistiset mielenosoittajat eivät halua antaa natsien omia itsenäisyyspäivää itselleen. Vastamielenosoituksilla halutaan haastaa kuvaa siitä, mitä itsenäisyys Suomessa tarkoittaa ja muistuttaa, että esimerkiksi uusnatseilla on Suomessa huomattavasti enemmän vastustajia kuin kannattajia.”

Toisensa vieressä kiehnäävät mielenosoitukset suorastaan kerjäävät jännitteitä.

”Jos ei nyt aivan avoimesti tapella, niin ainakin pidetään yllä asetelmaa, jossa yhteenotto on mahdollinen.”

Samalle mielenosoittajat työllistävät poliisia, joka ei halua ei halua päästää erimielisiä massoja kohtaamaan. Vuonna 2015 poliisi pidätti 130 henkilöä, joita pidettiin 612-marssin vastamielenosoittajina.

Samana vuonna poliisi ampui ihmisjoukkoon seitsemän laukausta paineilma-aseilla hallitakseen mielenosoittajia.

Ylä-Anttila muistuttaa, että mielenosoituksen ensisijainen tarkoitus on saada huomiota.

”Vastakkainasettelu ja varsinkin konfliktit vetävät median huomiota puoleensa. Se antaa mahdollisuuden kirkastaa omaa viestiä. Vastapuolen kanssa samaan tilaan hakeutumiseen liittyy myös jännitystä, joka auttaa houkuttelemaan uusia ihmisiä paikalle.”

Vastakkainasetteluun pyrkiminen on myös merkki varovaisen mielenosoituskulttuurin muutoksesta. Se, mikä on ollut jo pitkään arkea internetissä, tehdään näkyväksi myös kaupunkitilassa – ainakin kerran vuodessa.

X