Ex-lestadiolaisen kipeät muistot: ”Oli arpapeliä millaisen puolison sai”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Johanna Isokääntä
Eronneena naisena Johanna Isokääntä ei enää löytänyt lestadiolaisyhteisöstä samastumisen kohteita. © Vesa Ranta
Ex-lestadiolainen Johanna Isokääntä kävi teatterissa katsomassa menestysnäytelmän, joka kertoo lestadiolaisuudesta. Näytelmä nauratti, mutta herätti myös niin tuskaisia muistoja, että Johanna itki vielä kotonakin.

Herra Jeesus verellänsä maksoi syntivelkani, Golgatalla kuollessansa täytti lainkin tähteni.

Oulun kaupunginteatterin lavalla on meneillään Suviseurat. Marimekkoon pukeutuneet näyttelijät veisaavat kuorossa ehtoollisvirttä.

Viidennellä rivillä katsomossa istuva Johanna Isokääntä, 32, sulkee hetkeksi silmänsä. Hän tuntee läikähdyksen rinta-alassaan. On lähellä, ettei hän ala veisata teatterikuoron mukana.

Laulu on yksi hänen suosikeistaan. Sen sanoma on, että huolimatta virheistä, joita ihminen tahtomattaan tekee päivittäin, saa olla onnellinen, koska synnit on sovitettu ristillä. Siihen uskomalla arjen kärsimyksetkin jaksaa paremmin.

Johanna on kuunnellut laulua lukemattomia kertoja automatkoilla ja Suviseuroissa ensin vanhempiensa kanssa, sitten oman perheensä vierellä.

Jossain vaiheessa elämäänsä hän sai sen sanoista turvaa. Sitten hän ymmärsi, että elämässä voi olla muutakin tavoiteltavaa kuin taivaspaikka. Oli otettava itse vastuuta onnestaan.

Nyt, täällä teatterisalin hämyssä, hän muistaa niin hyvät hetket kuin ahdistavatkin tunteet. Ristiriidat omien ajatusten ja vanhoillislestadiolaisuuden opetusten välillä, jotka saivat hänet lopulta irrottautumaan liikkeestä.

Katkeransuloiset muistot

Oululaisen kirjailijan Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirjan pohjalta tehty esitys on kerännyt saleja täyteen syyskuisesta ensi-illasta lähtien. Arvioiden mukaan näytelmä kuvaa lestadiolaisuutta viiltävän tarkasti. Virret ovat niitä rakastetuimpia, ongelmat ja ilon aiheet aitoja.

Lestadiolaiset itse eivät ole näytelmää arvioineet. Liikkeen ihanteisiin ei kuulu teatterissa käyminen sen enempää kuin televisionkaan katselu. Liikkeestä irrottautuneita Rauhalan teksti on sen sijaan koskettanut. Moni kertoo löytäneensä kirjan teemoista sanoituksen omille kokemuksilleen.

Tänä iltana katsomossa istuu jälleen kymmeniä entisiä lestadiolaisia. Johanna Isokäännän kanssa heitä on tullut paikalle kolmisenkymmentä. He ovat sopineet teatteriretkestä omassa suljetussa Facebook-ryhmässään. Suurin osa heistä on lukenut Rauhalan kirjan, osa useampaan kertaan.

”Ensimmäistä lukukertaa jännitin ja työnsin myöhemmäksi. Tiesin, että lukeminen toisi pintaan monia kipeitä muistoja, ja niin se tekikin. Toisella kerralla en enää itkenyt niin paljoa”, Johanna sanoo väliajalla teatterin lämpiössä.

Marimekko-villitys

Ensimmäinen puoliaika on silti iskenyt ennen kaikkea naisporukan nauruhermoon. Kohtauksissa on vilahdellut sisäpiirivitsejä, jotka mahdollisesti vain liikkeessä mukana olleet tunnistivat: pyykkikoneen luukusta näkyvät rintaliivit, kolmen aan ihanne (ammatti, auto ja akka) ja Metsolan pipot.

Naiset selittävät, että liikkeessä on vallalla Metsola- ja Marimekko-villitys. Monet suosivat myös erikoisia etunimiä. Niillä halutaan korostaa jokaisen lapsen erityisyyttä.

Tuttua on myös eräässä kohtauksessa esiin tullut Päivämies-lehden merkitys seurustelussa.

”Sen piti mahtua nuorten rakastavaisten väliin ennen papin aamenta”, Johanna selventää ja saa naisporukan tirskahtamaan.

Kun päähenkilö Vilja on tuulettanut raivoisasti yhtä viivaa raskaustestissä, osa naisista on nauranut ääneen. Juuri niin se meni. Mikä helpotus, kun sai taas kuukauden lisäaikaa!

Johanna ei tunnista monelle muulle tuttua raskauden pelkoa, mutta näytelmässä kuvattu lapsiperheen joskus kaoottinenkin arki on hänelle enemmän kuin tuttua. Kuten näytelmän Vilja, myös hän kävi jaksamisensa äärirajoilla.

Avioliitto on arpapeliä

Kuin airoton vene. Sellaista on, kun lestadiolaisnuori astuu avioon ja aloittaa perhe-elämän. Ennalta ei voi tietää kuinka paljon lapsia tulee, ja miten kasvavan perheen kanssa jaksaa. Miten onnistuu avioelämä?

Enemmän Johanna oli silti pelännyt sitä, että jäisi yksin. Hän tunsi olevansa solmussa uskonsa kanssa, eikä nähnyt itselleen paikkaa liikkeen parissa.

”Naimattomilla naisilla on oma roolinsa seurojen keittiöllä ja äitien apuna. En nähnyt itseäni siinä roolissa, mutta vaihtoehtojakaan ei tuntunut olevan.”

Siksi oli ihanaa, kun 16-vuotiaana löytyi poikakaveri. Tuntui, että kelpasi sittenkin.

Seurusteluaika on lestadiolaispiireissä vain välietappi ennen oikean elämän alkamista. Monelle se on myös suurten sisäisten ristiriitojen aikaa. Luonnollinen halu ja läheisyyden kaipaus aiheuttivat syyllisyyden tunteita myös Johannalle.

”Ei ollut mahdollisuutta tutustua kunnolla toiseen. Se on sitten vähän arpapeliä, että minkälainen ihminen siitä toisesta paljastuukaan aviossa.”

Samalla tavalla kuin Vilja ja Aleksi unelmoivat näytelmässä isosta lapsikatraasta ja elämästä, joka jatkuisi siitä huolimatta, myös Johanna odotti avioelämää luottavaisena.

”Nuorempana koettu epävarmuus omasta uskosta väistyi, kun rinnalle löytyi uskovainen mies. Naimisiin meno tuntui luontevalta. Raskaaksi tulemisen mahdollisuus ei koskaan ahdistanut minua, päinvastoin.”

Näytelmässä naiset vilkuilevat toistensa vatsoja tavatessaan. Johannan mukaan niistä, joilla on paljon lapsia, saatetaan kantaa huolta, kun vatsa taas kasvaa. Salaa saatetaan toivoa, että itse pääsisi vähän helpommalla.

Helppoa ei silti ole heilläkään, joiden paidan alla ei tapahdu mitään.

”Itselläni raskaus alkoi vasta yhdeksän kuukauden päästä häistä. Ne olivat pitkiä kuukausia. Tunsin, että kuuluin joukkoon vasta kun minulla oli oma lapsi. Oli jotain yhteistä puhuttavaa muiden uskovaisten äitien kanssa”, Johanna sanoo.

Lapsia tuli neljä. Ensin kahden, sitten kolmen vuoden välein. Juuri sopivasti siis. Aleksin tavoin Johannan mies kantoi paljon vastuuta perhe-elämästä. Johanna sai toteuttaa unelmansa ja valmistua farmaseutiksi. Hän pääsi käymään töissä lasten välillä.

Mutta yksin perheen arkea pyörittäessään Johanna koki, että epäonnistui äitinä.

Niin kuin näytelmän Viljalla, hänelläkin saattoi olla päivälle pieniä odotuksia: Että lapset saisivat edes yhden kunnon aterian ja pääsisivät jollain konstilla käymään ulkona. Että tämän päivän selviäisi.

Näytelmässä Vilja saa tukea aina niin reippaalta Virtasen Marialta. Mutta hänellekään ei voi puhua mustasta luolasta, josta ryöppyää huutoa ja raivoa, kun jaksaminen loppuu.

”Väsymys hyväksyttiin, mutta Viljan tavoin aloin itse miettiä, missä menee normaalin raja. Mitä sitten, kun ei oikeasti enää jaksa.”

Hyppy tuntemattomaan

Näytelmän toisessa näytöksessä teatterin lavalla eletään tunteiden vuoristorataa. Ylpeys ja rakkaus omia lapsia kohtaan pakahduttaa sydämen. Toisaalta elämä tuntuu olevan yhtä lastenvaunujen raivokasta heijausta ja pullanleivontaa. Viljalle suurperheen äidille asetetut vaatimukset ovat lopulta liikaa.

Rauhalan tekstissä Johannaa puhuttelee erityisesti ajatus vapaasta, mutta silti kahlitusta naisesta. On vapauttavaa, kun ei tarvitse suunnitella itse lasten ajankohtaa ja määrää. Ei tarvitse miettiä huulipunan väriä eikä valita televisiokanavia.

Mutta kuten Vilja, lapsimäärän kasvaessa hänkin tunsi itsensä yhä enemmän kahlituksi. Oma kontrolli elämästä oli kadonnut.

”En kokenut, että lapsia oli liikaa, sillä rakastan tietysti heistä jokaista yli kaiken. Yritin viimeiseen asti toteuttaa uskovaisen perhe-elämää viemällä lapsia päiväkerhoon ja koko perheen yhdessä seuroihin. Sunnuntait alkoivat kuitenkin aiheuttaa riitoja ja ahdistuin jo etukäteen, kun seurat lähestyivät”, Johanna kertoo, kun näytelmä on loppunut ja kaveriporukka on kokoontunut ala-aulaan jatkaakseen iltaa ruokailun merkeissä.

Hän oli kapinoinut jo nuorena kirjoittamattomia sääntöjä vastaan kuuntelemalla musiikkia ja sipaisemalla joskus ripsiinsä mustaa väriä. Avioliitossa ollessa tottumukset ja tavat tuntuivat silti kodikkailtakin.

”Olin unelmoinut siitä, että pääsisin kävelemään Suviseuroissa käsi kädessä rakkaani kanssa ison teltan ympäri, ja että perheen kasvaessa matkaisimme sinne yhdessä omalla matkailuautollamme.”

Sen kaiken hän sai, mutta se ei tuonutkaan onnea. Viisi vuotta sitten, kun nuorin lapsista oli vain kymmenen kuukauden ikäinen, Johannan liitto päättyi eroon. Lapset asuvat nyt vuoroviikoin molempien vanhempiensa luona.

”Ymmärrän näin myöhemmin, että olin ollut liitossa pitkälti läheisriippuvaisuuteni takia. En halunnut luopua ihanteistani, vaikka en pystynytkään olemaan se hellä ja rakastava vaimo, joka minun olisi kuulunut olla.”

Eron jälkeen Johanna ei enää voinut ottaa mallia muista uskovaisista ympärillään. Hän huomasi ajatustensa etääntyvän yhä kauemmas liikkeen opeista. Neljä vuotta sitten hän päätti matkata vielä kerran Suviseuroihin katsomaan, oliko niillä enää mitään annettavaa hänelle.

”Koin siellä itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi. Huomasin, että se, mitä olin pitänyt uskovaisten yhteytenä, koostuikin vain ulkoisista ominaisuuksista. Koko tapahtuma tuntui ahdistavalta.”

Samana viikonloppuna hän liittyi Facebookissa entisten lestadiolaisten ryhmään. Se oli hyppy tuntemattomaan.

”Liikkeestä irtautuminen aiheutti tyhjän olon. Kokemuksia oli vaikea pukea sanoiksi. Ehkä siksi tuntuu niin hyvältä, että Taivaslaulussa nuo ristiriitaiset tunteet on sanottu ääneen.”

Omat arvot löytyvät

Pari päivää esityksen jälkeen Johanna kirjoittaa sähköpostissa, että kotiin palatessa tunteet olivat ottaneet vallan. Hän oli itkenyt kaikkea sitä, mitä oli joutunut käymään läpi ja miten oli päässyt nykyiseen tilanteeseensa.

Elämä eronneena neljän lapsen yhteishuoltajana ei ollut alkuun helppoa. Se helpottui, kun sai etäisyyttä liikkeestä.

”Ennenhän minulla ei ollut mitään omia mielipiteitä tai toiveita. Ne kaikki annettiin minulle valmiina. Oli kova työ opetella tuntemaan kuka minä oikeastaan olin.”

Pikkuhiljaa Johanna on saanut seuraa muista ikätovereistaan, jotka ovat päätyneet samaan ratkaisuun. Hän on päättänyt elää niin kuin haluaa. Yhdessä naiset ovat opetelleet tanssimaan ja meikkaamaan, mutta ennen kaikkea elämään omien arvojensa mukaan.

”Muutama vuosi sitten en todennäköisesti olisi edes osannut sanoa, mihin todellisuudessa uskoin. Nyt tiedän, että minulle tärkeintä ovat vapaus, rehellisyys, luottamus ja kunnioitus. Haluan tavoitella niitä niin ihmissuhteissani kuin elämässä ylipäätään. Joku voi tietysti kokea niitä lestadiolaisena eläessäänkin. Minä en osannut.”

X