Työn imu tarttui luokanopettaja Päivi Sorvettulaan ja vei mukanaan vuosikymmeniksi - ”Ammatin luonne säilyttää virkeänä ja toimintakykyisenä myös opettajan”
Työn imu on suurimmillaan yli 60-vuotiailla naisilla, jotka ovat edelleen työelämässä mukana. Vähemmän motivoituneet työntekijät karsiutuvat pois usein jo ennen 60 ikävuotta.
Luokanopettaja Päivi Sorvettula, 62, jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten, mutta tekee yhä satunnaisia sijaisuuksia samassa koulussa, missä aloitti ja lopetti pitkän 37-vuotisen uransa.
Tuoreessa tutkimuksessa Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jari Hakanen kollegoineen selvitti erilaisten taustatekijöiden kuten iän, ammatin, sukupuolen ja työsuhteen laadun merkitystä työn imun kokemukseen eli mitkä taustatekijät vaikuttavat työn imun syntymiseen eniten.
Ei ole tavatonta, että työn imu ja motivaatio työtä kohtaan kasvavat uran aikana.
”Totta kai se kasvoi. Olin työn aloittaessani 23-vuotias, kolmen vuoden luokanopettajakoulutuksen käynyt, kokematon opettaja. Työ opettaa tekijäänsä ja kouluunsa kasvaa kiinni”, Päivi Sorvettula sanoo.
Paljon on myös muuttunut hänen työuransa aikana.
”Silloin 80-luvulla tehtiin aika paljon töitä niin, että luokanovi oli kiinni ja opettaja oli yksin vastuussa omasta luokastaan. Yhteistyötä oli jonkun verran, mutta ei niin paljon kuin nykyisin.”
Työ voi innostaa vielä eläkkeelläkin
Moni yli 60-vuotias on kuitenkin jo karsiutunut pois työelämästä joko terveysongelmien vuoksi tai muista syistä.
Päivi Sorvettulakin teki jo vuosia aiemmin sopimuksen eläkkeelle siirtymisestä silloin, kun hän täyttäisi 60 vuotta, vaikka työn imu oli edelleen kova.
Seitsemän vuoden ajan apulaisrehtorina toiminut Sorvettula kaipasi vielä eläkkeelle jäätyään kouluelämää.
”Kun oli tehnyt paljon työtä, olikin yhtäkkiä outoa lopettaa. Ammattirooli jää päälle. Kyllähän minulla nyt tekemistä riittää, ei se siitä ollut kiinni.”
Onnistumiset kannustavat – Ei pelkkää pakkopullaa ja puurtamista
Työn imua tutkittaessa on havaittu, että vaikka opettajan ja sosiaali- ja terveysalan työ on välillä raskasta ja kuluttavaa, ylittää työn merkityksellisyys kuormittavuuden.
Niin kokee Päivi Sorvettulakin.
Kun opettaja saa parhaimmillaan työskennellä saman luokan kanssa läpi alakoulun, oppii hän myös tuntemaan oppilaansa ja heidän vanhempansa hyvin, mikä poikii myös onnistumisia.
”Koulutyö muodostuu useista eri palasista. Tärkein on lapsi, mikä usein unohtuu. Kun työn saa sujumaan, oppilaat viihtymään ja ponnistelemaan, vaikuttaa se imuun ja innostukseen – myös omaani. Työ ei ole pelkkää pakkopullaa ja puurtamista, vaikka oli se välillä sitäkin”, Sorvettula pohtii.
Vastuu ei houkuttele opiskelijoita
Opettajan ammatti ei kuitenkaan houkuttele nuoria enää yhtä paljon kuin ennen.
Koulutus on pidempi kuin vielä Sorvettulan valmistumisen aikaan 80-luvulla riittänyt kolme vuotta kestänyt luokanopettajakoulutus.
Työ vaatii paljon, mutta palkka ei ole erityisen suuri, ja nuoret opiskelijat kokevat koulumaailmassa uralla etenemisen vaikeaksi.
Sorvettula epäilee, että nuoret eivät välttämättä myöskään kiinnostu ammatin vastuullisuudesta.
Opettaja saattaa olla oppilaidensa kanssa päivittäin enemmän tekemisissä kuin lasten omat vanhemmat, ja osa kasvatustyöstäkin jää usein koulun vastuulle.
”Ammatti on sen takia myös hyvin haavoittuva. Opettajalla on valtava, inhimillinen vastuu lapsesta.”
Opettaja ei saa olla liian tunnollinen – ”Se on aika päällekäyvä työ ja vie pahimmillaan kaiken”
Päivi Sorvettulan mielestä nuoret opettajanalut kaipaisivat enemmän opastamista ja tuutorointia vanhemmilta kollegoilta tai pedagogiselta johtajalta.
”Huomasin itse, että monet nuoret hakeutuivat keskustelemaan erinäköisistä kysymyksistä minunkin kanssani ja varmasti saivat apuakin siitä, että saivat jakaa jonkun kanssa asian, joka tuntuu vaikealta, vaikka siihen ei suoranaista ratkaisua voisi antaa.”
Nuoret opettajat ovat Sorvettulan mukaan usein myös hyvin tunnollisia ja kuluvat loppuun, jos yrittävät hoitaa kaikki tehtävänsä liiankin hyvin.
”Se on aika päällekäyvä työ ja vie pahimmillaan kaiken. Täytyy tehdä rajat, milloin mitäkin tekee – muuten vuorokauden tunnit eivät riitä.”
Uralla eteneminen innostaa
Työn imua lisäävät myös vakituinen työsuhde, kokopäivätyö ja korkea koulutusasema.
Urakehitys ei opettajanakaan välttämättä tyssää vakituiseen virkaan.
Onnekseen Sorvettula pystyi vielä työuransa aikana opiskelemaan itselleen maisterintutkinnon ja sen lisäksi johdon erityisammattitutkinnon.
”Meidän koulussamme oli mahdollisuus kouluttautua. Se on ollut merkittävä kannustava tekijä uran aikana. Tunnen, että olen saanut tuen työnantajaltani.”
Kaikille ei rehtorin virka sovi, mutta Sorvettula eteni vuosien saatossa apulaisrehtoriksi ja myös nautti saamastaan vastuusta.
”Vastuun saaminen kannustaa tekemään parhaansa, vaikka se onkin työlästä. Tiesin myös, milloin sen hetkinen työni päättyy.”
”Opettajan ammatti on luonteeltaan sellainen, että se säilyttää virkeänä ja toimintakykyisenä”
Kehittävä ja monipuolinen työ yhdistettynä hyvään johtamiseen ja riittävään itsenäisyyteen ovatkin suurimpia työn imun luojia.
”Joka ikinen päivä on erilainen ja aina ne tilanteet täytyy jollain lailla ratkaista itse lennosta. Siihen ei ole olemassa mitään valmista mallia. Opettajan ammatti on luonteeltaan sellainen, että se säilyttää virkeänä ja toimintakykyisenä myös opettajan”, Päivi Sorvettula pohtii.
Työilmapiirin merkitystä ei voi vähätellä Sorvettulankaan mielestä.
”Pitkäjänteisestä työstä syntyi työn imu. Halusi, että koulu toimii ja halusi, että menee hyvin sekä oppilailla että kollegoilla ja itsellä.”
© iStock
Eläkkeelle jääminen tuntui vapauttavalta – Sijaisena saa keskittyä opettamiseen
Aloitettuaan sijaisena Päivi Sorvettula koki eräänlaisen valaistumisen.
Aikaisemmin paljon koko koulun asioista vastanneena hän saikin nyt keskittyä vain ja ainoastaan opettamiseen, lapsiin ja luokkaan.
”Pääsin kohtaamaan luokan ja lapset rauhassa. Se oli kyllä vapauttava tunne, että voi opettaa oikeasti jotakin. Opettajan elämästähän vain murto-osa on varsinaista opettamista”, Päivi Sorvettula kertoo.
Sorvettulan mielestä jatkuva asioiden suunnittelu ja kokoustaminen rasittavat opettajia liikaa. Myös oppilaiden vanhempiin joutuu pitämään yhteyttä toisinaan vapaa-ajallaankin.
Edelleen Sorvettula kuitenkin nauttii oppilaiden kanssa työskentelystä ja aikoo jatkaa sijaisuuksia tänäkin lukuvuonna.
”Työ on palkitsevaa, koska voi ottaa huomioon rauhassa lapset ja luokat ilman painolasteja.”