Vanhusten ihmisarvon puolustaja – Tutkija Jari Pirhonen: ”Olen hoivakodeissa käydessäni saattanut päivän aikana siirtyä helvetistä paratiisiin ja toisin päin”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Jari Pirhonen muutti alle 50-vuotiaana asunto-osakeyhtiöön, jossa asukkaiden keski-ikä on yli 70,  ja yhteisöllisyyden astetta ja palveluiden tarvetta voidaan asteittain lisätä.
Jari Pirhonen muutti alle 50-vuotiaana asunto-osakeyhtiöön, jossa asukkaiden keski-ikä on yli 70, ja yhteisöllisyyden astetta ja palveluiden tarvetta voidaan asteittain lisätä. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia
Miksi jotkin hoivakodit ovat niin hirvittäviä? Tai miksi kello ranteessa tai itse annosteltu ruoka ovat vanhukselle tärkeitä? Näitä miettii tutkija Jari Pirhonen. Hän puolustaa sitä, että ihminen on arvokas, koko elämänkaarensa ajan.

Ei koskaan vanhustyöhön. Niin päätti tamperelainen tutkijatohtori Jari Pirhonen, kun hän lähti kolmikymppisenä opiskelemaan lähihoitajaksi. Takana oli jo useita ammatteja pitsanpaistajasta suntioksi ja kesken jääneet filosofian yliopisto-opinnot, ennen kuin hän päätyi hoiva-alalle.

”Ja kun olin ensimmäisellä harjoittelujaksollani, tajusin, että ilman muuta vanhustyöhön, juuri sitä halusin tehdä.”

Niin Jari Pirhonen erikoistui vanhuksiin. Se sopi hänelle, hän tunsi tekevänsä arvokasta työtä. Mutta jokin kaihersi. Tai niin kuin mies itse kuvaa: kaikki ei hoivakodeissa mennyt niin kuin Strömsössä. Hän luuli tekevänsä vanhustyötä, mutta itse vanhuksille jäi kumman vähän aikaa. Se oli turhauttavaa, raskastakin.

Pirhonen päätti opiskella lisää, teki kesken jääneet maisteriopinnot loppuun, ja lopulta väitteli vuonna 2017 hyvästä elämästä vanhojen ihmisten pitkäaikaishoidossa.

Gerontologian alaan kuuluneen tutkimustyön edetessä ajatus siitä, ettei kaikki ole kuin Strömsössä, vahvistui.

”Meillä on pitkään ollut yhteiskunnassa vallalla sellainen ajatus, että vanhuus on kuluerä, josta pitää leikata. Keskustelemme mieluummin rahasta kuin ihmisistä, ja se näkyy hoivakotien arjessa, joka päivä.”

Paratiisista helvettiin

Ja silti hyvä vanhuus ja hyvä vanhusten hoito on pitkälti kiinni myös rahasta, sen Jari Pirhonen myöntää.

Rahaa tarvitaan.

”Kyllähän sitä rahaa tuntuu myös löytyvän, jos meillä on tahtoa. Kun nyt vaikka katsomme, miten nopeasti koronakriisiin on revitty suuriakin rahasummia, vuosien kituuttaminen vanhustyössä ja ihan tiedettyjen laiminlyöntien painaminen villaisella rahapulaan vedoten tuntuvat tässä valossa aika kummilta.”

Hyvässä hoivatyössä on kuitenkin kyse muustakin kuin rahan ohjaamisesta eri paikkoihin. Ja siksi Pirhosta suorastaan otti päähän vuoden takainen hoitajamitoituksesta jankkaaminen.

”Se, että puhumme desimaaleista ei muuta mitään. Hoitajamitoitus-keskustelu oli asia, todella suuri matto, jonka alle saimme lakaistua monia ongelmia.”

Niin kuin vaikkapa sen, että toimivan hoivakodin keskiössä on toimiva henkilökunta, joka puolestaan vaatii aina laadukasta johtamista. Tästä Jari Pirhosella on kokemusta niin entisessä käytännön työssään kuin tutkimuksessaan.

Hän on huomannut, että joissakin palvelutaloissa on jo ovelta aistittavissa kiire ja kireä tunnelma, toisissa taas panostetaan ihan eri lailla asukkaiden kanssa vietettyyn aikaan, ihan samalla hoitajamitoituksella.

”Olenkin sanonut, että olen eri hoivakodeissa käydessäni saattanut yhden päivän aikana siirtyä helvetistä paratiisiin ja toisin päin.”

Hoivakotien vastakkaiset maailmat

Pahimmillaan tällaisten vastakkaisten maailmojen välillä ei ole ollut kuin pari metriä etäisyyttä.

”Olen eri hoivakodeissa käydessäni saattanut yhden päivän aikana siirtyä helvetistä paratiisiin ja toisin päin.”

”Yksi räikeimmistä esimerkeistä, joihin olen törmännyt, on kaksi palvelutaloa, jotka sijaitsevat tosiaan ihan vierekkäin. Toinen on julkinen, toinen yksityinen.”

Rakennukset ovat samanlaiset, saman ikäiset, ja yksiköillä on suurin piirtein saman verran rahaa ja resursseja käytössään. Jari Pirhonen kertoo, että toisessa talossa noudatettiin kirjaimellisesti aikojen saatossa muotoutuneita käytäntöjä, toisessa niitä sovellettiin.

”Kun ensimmäisessä vaikkapa jaettiin jokaiselle asukkaalle ruoka aina eteen, toisessa jokainen otti sen itse. Vaikka siihen olisi mennyt vähän enemmän aikaa ja sotkuakin tuli, kaikki yrittivät ja kaikkia kannustettiin. Välillä se tunnelma voi olla näin pienistä asioista kiinni.”

Pirhonen on huomannut, että jos työntekijät eivät viihdy hoivakodeissa, eivät siellä viihdy asukkaatkaan. Johtamisessa on hänestä ihan valtavia eroja, ja siinä, kuinka talojen johto sitouttaa työntekijöitään työhönsä ja miten heidän ja asukkaiden viihtyvyyteen panostetaan.

Eräässä hänen tuntemassaan, hyvin toimivassa palvelutalossa oli lähdetty purkamaan työtä joka tasolla.

”Talossa oli käyty perusteellinen arvokeskustelu, mietitty miksi siellä oikein mitäkin tehdään. Alkuun henkilökunta oli vähän hämmästellyt keskusteluja ja miettinyt, miksi nämä arvot nyt olivat kaiken kiireen keskellä niin tärkeitä. Lopulta ne muuttivat työskentelyä kuitenkin niin paljon, että nykyään työntekijät kuulemma muistuttavat johtoa, jos keskusteluja ei ole vähään aikaan käyty.”

Jari Pirhonen

Jari Pirhonen on huomannut tutkimuksissaan, että palvelukodin tarjoaman hoidon laatu ei ole pelkästä rahasta kiinni. Paljon on tehtävissä henkilökunnan hyvällä johtamisella. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia

Huutolaiskauppaa

Väitöskirjansa jälkeen Jari Pirhonen on jatkanut vanhustyön hoidon haasteiden tutkimista. Nyt hän on saanut Koneen säätiöltä työryhmälleen apurahan tutkimukseen, jonka työnimenä on Kuoleman ja kukkaron välissä – muistisairaan vanhuksen elämän loppuvaiheen haasteet. Jo nyt hänellä on tiedossa, että niitä, haasteita, todella riittää.

”Kun olemme tutkineet, miten vaikka eläkeikäiset suhtautuvat tulevaisuuteensa, se on usein täynnä pelkoa. Erityisesti pelätään sitä, että osallisuus häviää, että kun omat voimat alkavat heiketä, meidät heitetään huutolaisiksi halvimmalla palvelua tarjoavalle.”

Pirhosen mukaan nykyisessä geriatrisessa keskustelussa puhutaan paljon hoidosta. Sillä tarkoitetaan ennen kaikkea lääkehoitoa, ravitsemusta ja hygieniaa. Läsnäolo ei pulpahtele hoivakeskustelussa tai lakipykälissä.

”Ja silti moni tuntuu kestävän heikomman hoidonkin, jos tietää, että on hyvä ja turvallinen olla.”

”Ikäihmiset ovat joukkona se, jonka ihmisarvo on heikoilla”

Myös se, että vanhus ei ole ikäluokkansa edustaja, vaan yksilö ja ihminen. Vanhuus ja vanha ei tarkoita sitä, että on automaattisesti potilas.

”Edelleen hoivatyössä ja -keskustelussa unohtuu se, että jokainen meistä haluaa vaalia tavalla tai toisella mahdollisimman pitkään omaa autonomiaansa, se on todella tär­keää. Ja sen toteutuminen voi olla melko pienestä kiinni”, Jari Pirhonen huomauttaa.

”Se voi olla ihan sitä, että miehellä on kädessään kello tai taskussa lompakko, vaikkei enää ymmärrä kellotaulua tai lompakko on tyhjä. Ne kielivät siitä, että minä on vielä minä.”

Samanlaista hahmottoman ikä­ihmismassan työntämistä objektin asemaan Pirhonen näkee myös vallitsevassa koronakeskustelussa.

”Tuntuu, että tämä hauraan väes­tön suojeluagendan tehtävänä on lähinnä olla kuormittamatta sairaaloiden kapasiteettia ja se on todella kylmäävä viesti.”

Mediassa keskustellaan ”niistä vanhuksista” ja Pirhonen pisti merkille yhden lääkärin ilmaisun ”laatupainotteisten vuosien menetyksestä” koronakuolemista puhuttaessa.

”Priorisointia tapahtuu ja pitääkin tapahtua jatkuvasti, mutta tuntuu, että ikäihmiset ovat joukkona se, jonka ihmisarvo on heikoilla”, Pirhonen sanoo.

Muista vanhenevasi

Meillä on selkeä ohjeistus. Se on lause, jonka Jari Pirhonen on kuullut viime aikoina useamman kerran, kun on kerrottu huolestuneille kansalaisille palvelutalojen varautumisesta koronaan. Hän ei usko siihen lainkaan.

Ei selkeyteen, eikä ohjeistukseen.

”Palvelutalot, jotka eivät pysty kunnolla pyörittämään normaali­arkeakaan, eivät ole varautuneet pandemioihin.”

Todellisuudessa monenkaan hoivakodin hoitajilla ei ole aikaa istua edes pariakymmentä minuuttia kuolevan ihmisen vierellä. Ei olla läsnä, silloin kun meistä jokainen sitä varmasti toivoisi. Siksi me nyt luemme uutisia yksin huoneisiinsa kuolleista vanhuksista.

”Tässä koronakatastrofissa on kuitenkin kyse taas muustakin kuin hoitajien määrästä. Tarvitaan käytäntöjä, joita ohjataan ja johdetaan. Ja että niitä voitaisiin muuttaa, vaikkapa sellaisiksi, että edes yksi läheinen pystyisi olemaan sairaan omaisen luona, pitämään häntä kädestä ja luomaan turvaa.”

Meillä pitää Pirhosen mielestä olla tahtoa muuttaa asioita, myös nyt, kun todella näyttää siltä, ettemme pysty suojelemaan vanhuksia epidemialta.

”Me haluaisimme niin kovasti, niin tälläkin hetkellä kuin muutenkin, sysätä vastuun vanhuksista yhteiskunnalle ja hoitojärjestelmälle, mutta ei se enää ole mahdollista. Tai on, jos maksaisimme siitä rutosti enemmän.”

Helpompaa on Jari Pirhosesta ruveta välittämään vanhuksista – ja omasta tulevasta vanhuudesta, tässä ja nyt.

Vapaaehtoistyötä ja oman vanhuuden suunnittelua

Jari Pirhonen tekee vapaaehtoistyötä Arvokas vanhuus ARVA ry yhdistyksessä, joka muun muassa toteuttaa ikäihmisten unelmia. Ja suunnittelee omaa vanhuuttaan.

Pirhonen on jo alle viisikymppisenä muuttanut asunto-osakeyhtiöön, jossa asukkaiden alaikäraja on 45 vuotta ja keskimääräinen ikä pitkälti yli 70. Pirhosen agendalla on yhteisöllisyyden lisääminen ja tulevaisuudessa voisi siintää myös asukkaiden yhteinen palvelujen hankinta.

”En missään nimessä ajattele, että jokaisen pitää hoitaa itsensä ja läheisensä, ei se niin mene. Mutta meidän pitää tehdä valintoja ja tuhlata ajatuksia tulevaan, jo ennen vanhuutta. Se on toivottavasti meistä hyvin monella edessä.”

Lue myös: Onneksi hoivakriisi edelsi koronaepidemiaa – Yhteiskuntapolitiikan professori: ”Nyt selviävät parhaiten ne vanhuspalvelut, jotka korjasivat toimintaansa vuosi sitten”

X