Tinja palasi etelän kaupungista Lapin erämaahan: ”Toisinaan tuntui kuin eläisin kahden maailman välillä - sitten kysyin itseltäni, missä olen ollut onnellinen”
Oliko kaipuu takaisin kotiin vain ohimenevää nostalgiaa vai viesti suoraan sydämestä? Tätä Tinja Myllykangas joutui pohtimaan, kun opiskelupaikka oli tuonut hänet Lapista etelään, mutta sydän ei tahtonut asettua uuteen elämään.
Tinja Myllykangas kantaa avannosta teevedenkin, sillä kotimökissä ei ole juoksevaa vettä. Lähellä virtaava joki tarjoaa veden niin ruoanlaittoon kuin peseytymiseen ympäri vuoden.
Ei metsään voi mennä. Siellähän on kettuja! inttivät kaupunkilaislapset kuorossa.
”No olisipa!” hihkaisi lastenhoitaja.
Elettiin vuotta 2003. Lapin erämaan kasvattama luonnonlapsi Tinja Myllykangas oli muuttanut biologian opintojen perässä Jyväskylään ja saanut osa-aikatöitä lastenhoitajana. Pestiin liittyi yksi erityinen toivomus:
”Perheen äiti kertoi haluavansa vahvistaa lastensa luontoyhteyttä. Tehtäväni oli tutustuttaa lapset metsään”, Myllykangas naurahtaa.
Inarin erämaassa pienessä tuvassa eläinten ja luonnon ympäröimänä lapsesta saakka elänyt Myllykangas ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että metsä voisi olla jollekulle pelottava, vaarallinen tai jopa tappavantylsä kohde. Vaan eipä hän tiennyt sitäkään, kuinka kipeästi tulisi itse vielä kaipaamaan luontoa.
Onni löytyi erämaasta
Kun Tinja Myllykangas oli seitsemänvuotias, perheen äiti ilmoitti: Me muutamme joko Kanadaan tai Lappiin. Pikkuneiti ei kavahtanut ajatusta lähdöstä ja ilmoitti suostuvansa jälkimmäiseen.
Perustelut olivat käytännölliset: Lappiin muuttaessa ei tarvitsisi opetella uutta kieltä, eikä lähteä niin kauas.
Niinpä koko perhe vaihtoi maisemaa ja muutti Sauvosta Inarin erämaahan. Muutos oli monella tapaa mullistava. Siinä missä Etelä-Suomessa elämä oli ollut modernia ja pitkälti kaupungistunutta, kannettiin uudessa kodissa vesi avannosta ja tupa lämpeni kamiinalla. Hirvet ja ketut juoksentelivat ikkunan takana, sudet ulvoivat vastarannalla ja sorsat tulivat rantaan pesimään.
”Koirat ovat vapaita, onnellisia ja vähään tyytyväisiä. Olen aina samastunut enemmän koiriin kuin ihmisiin.” © Kaisa Siren / Otavamedia
”Se oli upeaa. Jo lapsena tiesin kuuluvani siihen paikkaan”, Myllykangas muistelee.
Vuodet erämaassa etenivät luonnon ehdoilla. Koulut tyttö kävi Inarissa, noin puolen tunnin ajomatkan päässä kotitilalta.
Talviaikaan metsätie tuiskutti usein umpeen. Eräänäkin päivänä tuiskulunta oli satanut koko pihatien leveydeltä metrin korkuisiksi kinoksiksi.
”Aloin lapioida tarmokkaasti, jotta äiti pääsee töiden jälkeen autolla pihaan. Sellaiseksi erämaa opetti, aktiiviseksi ja toimintavalmiiksi.”
Unelma opinnoista
Keväällä 2003 posti toi uutisia: opiskelupaikka myönnetty. Myönteinen päätös oli positiivinen yllätys, mutta myös pienoinen shokki. Edessä oli muutto Keski-Suomen maakuntakeskuksen sykkeeseen.
Tinja Myllykangas oli jo pitkään unelmoinut biologian opiskelusta, mutta lähtö etelään myös arvelutti. Mikä kaupungissa odottaisi?
Jyväskylästä löytyi pieni opiskelijakoti, jossa arjen palaset piti asetella uuteen järjestykseen. Siinä missä kotipuolessa elämän perusasioiden, kuten veden, ruoan ja lämmön hankkimisen eteen oli pitänyt nähdä vaivaa, hoitui kaupungissa kaikki liiankin helposti.
Se sama helppous näytti saaneen otteen myös ihmisistä; lämpimällä vedellä oli helppo läträtä liikaa ja valoja jättää päälle.
”Valmistamme lähes kaiken ruokamme ulkona nuotiolla” Tinja Myllykangas ja Alex Schwarz kertovat. © Kaisa Siren / Otavamedia
”Muistan kun koulussa oli ryhmätöitä, joihin kukaan ei näyttänyt haluavan osallistua. Ihmisistä paistoi laiskuus ja saamattomuus. Aloin ihmetellä, että mikä teitä vaivaa, teillähän on kaikkea, mutta olette onnettomia ja ihan sammuksissa.”
Hän pelasti itsensä samalta kohtalolta hankkimalla seurakseen ihmisen parhaat ystävät, eli kissan ja koiran ja koluamalla läpi lähialueiden luontoympäristöjä. Myllykangas piti itsensä kaupungissakin touhukkaana, ulkoili ja retkeili luonnossa. Se auttoi unohtamaan ontot olotilat ja hiipivän ikävän.
Kahden maailman välillä
Vaikka Tinja Myllykangas vietti kaupungissa neljä vuotta, tunsi hän koko ajan, että oikea koti sijaitsi Inarin erämaassa. Sinne hän hakeutui loma-aikoina. Siellä odottava tupa oli rakas, mutta tyhjä. Myllykankaan sisarukset olivat muuttaneet etelän kaupunkeihin ja äiti pesän tyhjennyttyä Inariin.
Tinjaa se ei haitannut. Hän vietti ison osan lomista itsekseen tuttuun tapaan: kantoi vedet joesta ja valmisti ruoat nuotiolla. Sydän lepäsi ja akut latautuivat.
Vastarannalla hirvet jolkottelivat ja sudet ulvoivat samalla kun Myllykangas nautti teetä kuksasta ja tankkasi luentomuistiinpanoja nuotiotulen äärellä. Lappi oli rauhoittumisen, maadoittumisen ja inspiraation lähde.
Kotimökin ovelta avautuu lappilainen erämaamaisema. Se on Tinjan Sielunmaisema. © Kaisa Siren / Otavamedia
Siinä missä ihmiset usein sopeutuvat uusiin olosuhteisiinsa, Tinjan koti-ikävä äityi kaupungissa yhä vakavammaksi. Pikavisiitit tunturiin eivät riittäneet tyydyttämään sitä.
Koti-ikävä konkretisoitui luonnon, eläinten, oman rauhan, tilan, hiljaisuuden ja vapauden ikävänä. Vapaus tarkoitti Myllykankaalle vapautta päättää itse oma elämäntapansa ja aikataulunsa. Vapaus liittyi myös varallisuudesta vapautumiseen.
”Raha ei ole koskaan ollut minulle suuressa arvossa. Kaupungissa sen merkitys korostui, koska siellä menot olivat suurempia ja mahdollisuuksia käyttää rahaa kaikkeen turhaan oli enemmän. Aina pohjoiseen tullessa huomasin rahan merkityksen kutistuvan”, hän kertoo.
Pitkään hän yritti oppia elämään kaupungissa. Kävi luonnossa, tapasi ihmisiä, opiskeli, teki töitä ja puuhaili kaikenlaista. Oli sosiaalinen ja juoksi paikasta ja harrastuksesta toiseen. Vaan olo ei kohentunut.
”Toisinaan tuntui kuin eläisin kahden maailman välillä. Sitten kysyin itseltäni, missä olen ollut onnellinen ja mitä kaipasin. Vastaus oli ihan selvä. Silloin tein päätöksen palata valmistumisen jälkeen kotiin”, Myllykangas summaa.
Hänen mielessään alkoi itää ajatus omasta farmista. Siellä hän kasvattaisi koirasusia ja hevosia, kävisi valjakkoajeluilla ympäri erämaata ja tarjoaisi turisteillekin erämaaelämyksiä ja mahdollisuuden tutustua aidosti onnellisiin eläimiin. Silloin tällöin mielessä vilahti myös toive parisuhteesta ja kumppanista, joka jakaisi samat, luonnonläheiset arvot.
Kotiinpaluu Inariin
Vuosi 2007 oli käänteentekevä. Myllykangas valmistui määräajassa, sai paperit käteensä, pakkasi vähäisen omaisuutensa vauhdilla rinkkaan ja jätti etelän taakseen.
”Kun palasin, Inarissa oli kesä ja yöttömän yön kulta-aika kukkeimmillaan. Seisoin rinkkoineni pihassa ja hymyilin onnellisena. Tunsin syvästi, että onni löytyi lapsuudenkodista.”
Vaikka raha ei ole koskaan ollut hänelle tärkeä, täytyi taloudellistakin puolta miettiä. Kaupunkielämän aikaisista osa-aikatöistä kertyneet säästöt tarjosivat riittävän pohjakassan uuden elämänvaiheen alkuun. Niiden turvin paluumuuttaja saattoi suunnitella tulevaa.
Myllykangas oli päättänyt hankkia koirasuden ja ehkä toisenkin, mieluiten sellaisia yksilöitä, joita oli kohdeltu kaltoin ja jotka tarvitsivat pelastajaa. Siinä hän tiesi olevansa hyvä. Hän oli aina osannut kommunikoida eläinten kanssa, eikä yksikään eläin ole osoittautunut hänelle liian vaikeaksi.
Tinja Myllykangas ja Alex Schwarz elävät unelmaansa todeksi Inarin erämaassa. ”Me emme kaipaa kaupungista mitään ja tulemme toimeen yhtä vähällä kuin eläimet.” © Kaisa Siren / Otavamedia
Lauma on kasvanut kohisten. Siihen kuuluu nykyään 78 koiraa ja muutamia koirasusia sekä 13 hevosta, joista uusimpia tulokkaita ovat Amerikasta nälkäkuoleman partaalta pelastetut villit mustangit.
Myös ihmiset ovat saaneet paikkansa eläimille elämänsä antaneen naisen sydämestä. Ja aivan erityisesti yksi ihminen. Nyt Myllykangas jakaa kotimökkinsä elämänkumppaninsa, itävaltalaislähtöisen Alex Schwarzin kanssa. Pari löysi toisensa Norjassa muutama vuosi sitten järjestetyistä koiravaljakkokilpailuista.
Myös Myllykankaan äiti asuu jälleen tilalla, toisessa pihamökissä.
”Äiti muutti Inariin silloin kun minä muutin Jyväskylään, koska ei halunnut asua korvessa yksin. Hänkin on palannut takaisin.”
”Elämämme rakentuu perusasioiden ympärille. Hoidamme eläimiä, tutustutamme turisteja rekikoiraelämään ja viemme kokeneempia vierailijoita rekikoiraretkille. Vietämme kaiken aikamme ulkona. Eläimet ja luonto ovat meille koko elämä”, Myllykangas ynnää.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 1/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti