Veeti Rautamies löysi oman polkunsa armeijassa, josta taistelijan tie vei vapaaehtoiseksi Ukrainaan – Äidin yllättävä kuolema toi käänteen elämään

Itä-Ukrainassa lämpötila oli nollan tuntumassa ja pilvet peittivät aurinkoa. Kranaatit olivat myllänneet peltoaukean eturintamalla. Vapaaehtoistaistelija Veeti Rautamies oli kahden muun sotilaan kanssa huonosti suojatussa ”ketunkolossa”.

Risuilla suojatun pienen kaivannon yläpuolella leijui venäläisten drone.

”Olimme ehkä 20 sekuntia paikoillamme. Pohdimme, pitäisikö mennä katsomaan, mikä se on”, Veeti Rautamies muistelee.

Sitten tippui kranaatti. Ääni oli kova ja ilkeä. Korvat alkoivat vinkua.

Yksi sotilaista sai osuman käsivarteensa. Rautamies ryhtyi auttamaan taistelutoveriaan. Kun hän oli laittamassa kiristyssidettä, tuli vielä toinen kranaatti.

Nyt Rautamies haavoittui itsekin. Sääreessä vuoti haava ja kipu tuntui paineena polvissa. Oliko heidän suojaan isketty painekranaatilla?

”Olin sen jälkeen kuin lekalla lyöty. Ihmettelin hetken tilannetta.”

Ihme tapahtui

Veeti Rautamies tiesi, että haavoittunut taistelutoveri oli pakko evakuoida. Kolmikko lähti parempaa suojaa kohti. Päätä särki, vihloi ja polvet olivat tulessa, kun hän ryömi maassa.

Ryhmä pääsi lopulta sadan metrin päähän toiseen suojaan, josta he hälyttivät apua radiopuhelimella. Kaikki kolme taistelijaa selvisivät hengissä.

Se oli ihme.

Erilainen lapsi Haminasta

Veeti Rautamies kasvoi Haminassa, Kymenlaaksossa. Sukujuuret vievät alle kahden tuhannen hengen Miehikkälään. Kotiseuturakkaan miehen suku pitää tiiviisti yhteyttä.

Rautamies kuvaa itseään erilaiseksi lapseksi. Hän sai osakseen ilkeää kommentointia ja oudoksuntaa ala- ja yläkoulussa.

”Muistan, että jengi katsoi ihmeellisesti. Kuka tämä jätkä oikein on”, Rautamies kertoo peruskouluajoista.

Arjessa oli tavallisia asioita – tarkoin valittuja hyviä ystäviä, salibandy- ja maantiepyöräilyharrastus, sotapelejä, lemmikkikoira ja Youtube-videoiden katselua. Äiti oli töissä sahalla puulajitukkikuskina ja isä ahtaajana Kotkan satamassa. Poika itse meni yläkoulun jälkeen autoalalle.

Oli myös vaikeita asioita.

Äiti sairasti alkoholismia ja välit isään olivat hankalat.

Kaikki loksahti armeijassa

Veeti Rautamies on aina uskonut löytävänsä oman tiensä ja juttunsa.

”En tiennyt, mikä mun päämäärä oli. Odotin, että se tulee minulle – ja se olikin armeija.”

Kun varusmiespalveluksen ensimmäinen päivä koitti heinäkuussa 2021, jokin loksahti heti. Kaikki kävi järkeen: metsästysharrastus, isän pitämä kova kuri, yläasteella alkanut kiinnostus sotahistoriaan.

Veeti Rautamiehestä tulisi sotilas. Nimikin sopi työnkuvaan.

”Tiesin heti ensimmäisenä päivänä, että jään tänne töihin.”

Piti kuunnella käskyjä ja tehdä, miten sanottiin. Tuli uusia ystäviä, kukaan ei oudoksunut eikä vihannut. Korona pakotti varusmiehet pysymään tiiviisti ryhmänään varuskunta-alueella. Kuntoiltiin yhdessä, pelattiin korttia, shakkia, sekä aidosti tutustuttiin.

”Keksin vaan oikeastaan positiivista”, hän toteaa ajastaan Puolustusvoimien palveluksessa.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan

Kun joukkueenjohtaja tuli helmikuussa 2022 ilmoittamaan varusmiehille isoon luokkaan, että Venäjä on aloittanut ”erikoisoperaation” Ukrainassa, Veeti Rautamiehen valtasi vahva kutsumuksen tunne.

Hän halusi lähteä Ukrainaan.

”Ei se johtunut varusmiehistä, kavereista, äidistä, isästä, sukulaisista, Putinista, Venäjästä, Ukrainasta. Tuli vain tunne, että jossakin kohtaan menen tuonne”, hän kuvailee mielessään tapahtunutta käännettä.

Viesti lentokentältä

Veeti Rautamies seurasi Ukrainan tilannetta, hankki tietoa paikan päällä olevilta suomalaissotilailta ja mietti lähtöä lähes vuoden ennen kuin rekrytoitui netissä.

Ukrainaan valittu vapaaehtoistaistelija uskoi tietävänsä, mikä edessä odotti. Hän oli valmistautunut eikä epäröinyt päätöstään.

Lähtö myös pelotti. Lisäksi oli asia, johon hän ei aikonut valmistautua.

Veeti Rautamies piti salaisuutensa kuusi kuukautta. Hän ei halunnut satuttaa läheisiään, mutta perheen mahdolliset ”itkupotkuraivarit” ja yritykset estää lähtöä tuntuivat liian suurelta taakalta kohdata.

”Tavallaan tiedän, että kaikki olisivat tukeneet minua. Ennen sitä tulee kuitenkin se ilkeä vaihe, mitä en halunnut nähdä tai kokea.”

Kävi kuten Rautamies pelkäsi. Äiti raivostui, kun kuuli lähdöstä. Hän soitti monta kertaa ja vaati viesteissään poikaa jäämään kotiin. Suuttumus oli suunnatonta. Tunnereaktiota vahvisti entisestään se, että poika ilmoitti lähdöstään äidilleen ollessaan jo lentokentältä.

Myös ystävät ja sukulaiset olivat tyrmistyneitä.

”Moni sanoi, että tuohan on ihan perseestä, että siä kerrot niin myöhään.”

”Laitatko minulle vähän viestiä joka päivä?”

Kun Veeti Rautamies saapui Ukrainaan ensimmäiseen majapaikkaansa syyskuussa 2023, äidinkin oli hyväksyttävä, ettei pojan pää kääntyisi. Riitely oli turhaa ja Veeti sai äitinsä tuen.

”Laitatko minulle vähän viestiä joka päivä”, äiti oli pyytänyt.

Vaarallisten tehtävien ohella vapaaehtoistaistelijoiden arjessa oli myös tavallisia päiviä. Silloin sotilaiden tukikohdassa eli turvatalolla joukkue vietti yhdessä aikaa, kuntoiltiin, vartioitiin, haettiin tavaraa postista ja käytiin kaupassa.

Turvatalolla ollessaan Veeti soitti äidilleen videopuheluita. Hän kertoi tapahtumista ja siitä mitä, näki ja koki. Äiti piti ajan tasalla Suomen asioista.

Äiti ei vastannut soittoihin

Kun tehtävää Ukrainassa oli kulunut lähes kolme kuukautta, Veeti Rautamies oli viettämässä vapaa-aikaa toisen sotilaan kanssa. Oli myös sopiva hetki vähän pidemmälle puhelulle.

Äiti ei kuitenkaan vastannut. Kului muutama päivä, ei vastausta.

Paha aavistus hiipi mieleen ja hän pyysi äidin lähellä asuvaa ystäväänsä tarkistamaan tilanteen.

”Kaveri meni asunnolle, koputteli ja pimpotteli. Äiti ei vastannut. Hän kuuli, että puhelin soi siellä.”

Koska äiti ei tullut avaamaan, he sopivat, että yrittäisivät tavoittaa tätä uudelleen seuraavana aamuna. Kun sama toistui, Veeti pyysi ystäväänsä soittamaan poliisit.

Meni muutama tunti ja poliisin puhelu tavoitti hänet Ukrainassa.

”Teidän äiti on täällä. Hän on kuollut.”

Veeti Rautamies palasi turvatalolle ja hän itki koko yön.

Sotapolku vaihtui surupoluksi

Huhtikuussa 2024 Veeti Rautamies, 21, syö Kotkassa päivän ensimmäistä ateriaansa, kiviuunipizzaa. Maastokuvioiseen lippalakkiin on kiinnitetty pinssi, jossa ovat rinnakkain Ukrainan ja Suomen liput. Vapaaehtoistaistelija on ollut Suomessa nyt nelisen kuukautta.

Äidin kuoleman jälkeen oli selvää, että Rautamies palaisi Suomeen. Hän kertoi suru-uutisen suvun Whatsapp-ryhmässä. Sukulaiset lähettivät osanottoja, sydämiä, sekä rahaa paluulentoa varten.

Tutkimuksissa selvisi, että äidin hengen oli vienyt alkoholi. Maksa oli laajentunut. Tätä Rautamies oli pelännytkin, sillä äiti oli ollut käyttänyt runsaasti alkoholia pojan kouluajoista asti.

Ystävät ovat ihmetelleet, miten Veeti on pärjännyt. Onhan hän kokenut todella kovia.

Veeti Rautamies on vasta surupolun alussa. Tällä hetkellä hyvien muistojen ajattelu auttaa jaksamaan.

”Kun ala-asteella heräsin, äiti heräsi aina samaan aikaan. Hän teki minulle leivät ja jutteli. Kysyi, että olenko saanut kavereita koulusta tai tarvitsenko apua kokeisiin lukemisessa.”

Pojan ja äidin yhteiset aamukeskustelut ovat säilyneet Rautamiehen mielessä kauniina muistona.

”Se on aina ihmishenki”

Moni vapaaehtoistaistelija koki menneensä Ukrainaan tekemään jotain merkityksellisestä ja auttavansa. Veeti Rautamiehestä ei läheskään aina tuntunut, että hän on samalla asialla.

Sodassa kuoleminen ja haavoittuminen oli jokapäiväistä. Rautamiehen mukaan vihaa vastapuolta kohtaan lietsottiin. Hän ei halunnut vihata vastapuolta tai epäinhimillistää venäläisiä sen enempää kuin ketään muutakaan.

”Ihan sama, onko ihminen venäläinen, ukrainalainen tai vaikka somali. Se on aina ihminen. Se on ihmishenki. Jos joutuu nappia painamaan, silloin se oli ihminen, jonka ammuin. Se ei ollut mikään hyvä teko.”

Ukrainassa vapaaehtoistaistelijat ovat puhuneet traumaattisista sotakokemuksista turvatalossa, jossa lähes kaikki ovat olleet avoimia keskusteluille.

Suomeen palattuaan Rautamies on keskustellut traumaattisista asioista kotipaikkakunnallaan ystävien kanssa. Lisäksi hän luonnehtii turvalliseksi tilaksi etäyhteydellä videopelihetket ystäviensä kanssa.

Ennen Ukrainaan lähtöä Veeti Rautamies piti sotapeleistä, mutta enää hän ei pysty niitä pelaamaan. Nyt räjähdyksen äänet saavat aikaan postraumaattisia stressioireita.

Videopelit ovat vaihtuneet sodista esimerkiksi farmisimulaatioihin. Hän kertoo keskustelleensa ystäviensä kanssa samalla äidistään ja sodasta tuntikausia. Toisaalta usein voi myös vain pelata ja vitsailla. Sekin piristää mieltä.

Paluu Ukrainaan on mahdollinen

Elleivät ovet Puolustusvoimiin tai Maanpuolustuskorkeakouluun aukea, Veeti Rautamies näkee paluun Ukrainaan mahdollisena. Sotilaan ura kiinnostaa, ja hänen on vaikea kuvitella menevänsä tavallisiin töihin kaiken kokemansa jälkeen.

”On epätodennäköistä, että minua enää ikinä nähdään autoalalla työskentelemässä räikän kanssa.”