Siperian lista
Sodan jälkeen sisäministeri Yrjö Leinon johdolla kommunistiseksi muuttunut valtiollinen poliisi eli ns. Punainen Valpo oli vuosina 1945–48 kerännyt Siperian listalle niiden suomalaisten nimet, jotka ”teloitettaisiin tai karkotettaisiin Siperiaan vallankaappauksen jälkeen tai Neuvostoliiton miehittäessä maan.”
Suomalaisissa kommunisteissa piili vahva usko siihen, että vaikka Neuvostoliitto ei heidän harmikseen jatkosodan päätteeksi miehittänyt Suomea, se tapahtuisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Olihan älymystö tuhottava Suomessa niin kuin se oli tuhottu myös Venäjällä bolshevikkien vallankumouksen jälkeen. Samoin olivat saksalaiset tehneet syksyn 1939 sotaretken jälkeen Puolassa, missä älymystön ja aatelisten lisäksi teloitettiin kaikki, jotka saattaisivat johtaa mahdollista vastarintaliikettä.
Valtaosan Siperian listoista kommunistit hävittivät myöhemmin, mutta Seuran kaksiosaisessa artikkelissa on noin 1 700 nimeä. Todellinen nimimäärä oli epäilemättä moninkertainen.
Risto Karlsson kirjoitti, että Punainen Valpo etsi mutta ei saanut haltuunsa valakirjakääröä, johon yli 3 000 Akateemisen Karjala-Seuran jäsentä oli kirjoittanut nimensä. Hyvin monet heistä olivat toimineet eri tehtävissä suomalaisten jatkosodassa miehittämillä rajantakaisen Itä-Karjalan alueilla.
Valakääröä piiloteltiin milloin missäkin, jopa maahan kaivetussa maitotonkassa ja mäntyharjulaisen maalaistalon seinälautojen alla, kunnes se lopulta suljettiin erään lauttasaarelaisen pankin tallelokeroon. Niinpä Valpon oli laadittava oma listansa. Kuulusteluja varten se kirjasi listaan ne AKS:n jäsenet, jotka se kykeni haravoimaan esiin ilman valakirjaakin. Kaikki he olivat vaarassa.
Valpon listan henkilöt olivat lähes kaikki ylioppilaita tai akateemisen loppututkinnon suorittaneita miespuolisia suomalaisia –metsänhoitajia, lääkäreitä, agronomeja, arkkitehtejä, opettajia, varatuomareita, maistereita, insinöörejä. Erityisen runsaasti listalla oli pappismiehiä – pastoreita, kirkkoherroja, rovasteja ja rajaseutupappeja.
Punaisen Valpon etsivät täydensivät Siperian ehdokkaiden listaa vakoilemalla kokouksissa ja kouluissa, kuuntelemalla puhelimia, seuraamalla kirjoja ja lehtiä ja ottamalla vastaan satoja eri puolilta maata tulevia mitä kummallisimpia ilmiantoja:
Se ja se toiminut sodan aikana rykmentin valistusupseerina ja sepittänyt laulun Eldankajärven jää; se ja se julistanut Carlton-hotellissa että ässärykmenttiläisille pitää järjestää aseveli-iltoja, jotta talvisodan henki ei pääse laantumaan; se ja se työskennellyt Äänislinnan sotasairaalassa missä venäläinen sotavanki Niku on käskettynä keitellyt ihmisten päitä…
Monet mustan listan miehistä olivat jo olevia sekä myös tulevia merkittäviä vaikuttajia. Yllättävin henkilö oli myöhempi tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen, jonka kohdalla listassa oli ammatiksi merkitty tuomari ja kotipaikaksi Kajaani.
Listalla olivat myös tuleva Mikkelin piispa Osmo Alaja, tuleva akateemikko Matti Haavio, tuleva Oulun yliopiston rehtori Pentti Kaitera, tuleva kokoomuspuolueen vaikuttaja Jussi Saukkonen, tuleva poliittisen historian professori Lauri Puntila, tuleva pääministeri Vieno Sukselainen, tuleva presidentti Kekkosen henkilääkäri Pentti Halonen sekä kymmeniä muita myöhempien vuosikymmenien vaikuttajia.
Upseereita ja sosialidemokraattisia politiikkoja ei listalla ollut kuin muutama. Risto Karlssonin kyynisen arvion mukaan ”heistä kerättiin varmasti omat listansa”.
Keskustelu
Suomen sotilas- ja poliisiviranomaiset luovutti Gestapolle 5000 ja “Leinon listalla” 19 Stalinille!
Elina Sanan “Luovutetut” kirjassa (WSOY, 2003) kirjoittaja haki valtiollisen poliisin ja armeijan arkistoista vastauksia Suomen viranomaisten Natsi-Saksan Gestapolle jatkosodan aikaan suorittamista ihmisluovutuksista.
Sana kirjoittaa kirjassaan siitä, miten huolellisesti Suomen poliisi- ja sotilasviranomaiset tuhosivat heti sotiemme jälkeen arkistojensa asiakirjat, jotka koskivat yhteistyötä Gestapon kanssa.
Ukrainalaisen kirjailijan Mihali Bulgakovin mainiossa “Mestari ja Margarita”- romaanissaan (Suom. “Saatana saapuu Moskovaan”, WSOY 1986, 2007) Saatanan suusta kuullaan ikuinen totuus: ”Käsikirjoitukset eivät pala”.
Vaikka kuinka viranomaiset yrittivät huolellisesti hävittää Gestapo-aineistonsa, niin aina jää jotain jäljelle.
Sana selvitti yksityiskohtaisesti myös vankileirien vahvuusilmoituksiin merkittyjä luovutustietoja, joista ei annettu lainkaan tietoja sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomissiolle toimitetuissa virheellisissä asiakirjoissa.
Valvontakomissiolle ilmoitetettiin 19.4.1945 luovutuksia olleen 545 vähemman kuin mitä säilyneet asiakirjat ja pääesikunnan ensimmäinen 2.1.1945 ilmoitus kertoivat.
Pääesikunta ilmoitti virheellisesti valvontakomissiolle poliittiseen tai upseerihenkilöstöön kuuluneita vankeja luovutetun Gestapolle 197 vaikka pääesikunnankin käytössä tuolloin olleiden asiakirjojen mukaan sotavankileireilta 1 ja 3 luovutettuja oli vähintään 589.
Tässäkin asiassa Pääesikunta horjui ilmeisesti kahden vaihdoehdon – totuuden ja valheen – välillä ja päätti lopulta antaa harkitusti valheelliset ilmoitukset komissiolle.
Vastaavastihan Pääesikunta ilmoitti aikoinaan eduskunnalle kolmeen eri kertaan virheelliset tiedot jatkosodan aikana omin asein teloitetuista ja suoraan ammutuista omista sotilaista.
Professori Heikki Ylikangas arvioi tutkimuksessaan “Romahtaako rintama – Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944” (WSOY, 2007) omin asein laittomasti teloitettuja ja ammuttuja suomalaisia sotilaita olleen 250 armeijamme kontrolloimaan historiankirjoitukseen sementoidun virallisen totuuden, 11, sijasta.
Sanan mukaan Suomen sotilas- ja poliiiviranomaiset luovuttivat säilyneiden asiakirjojen mukaan 2829 kansalaista Gestapolle “tutkimuksia varten”.
Sana arvioi perustellusti ettei tämäkään ”totuus” vastaa todellisuutta vaan totuus on suurempi.
Vuonna 1953 sotavankeja koskeva selvityselin päätyi raportissa lukuun 2048.
Oulu Silvonnoinen toi väitöstukimuksessaan “Salaiset aseveljet” (OTAVA, 2008) tietoisuuteemme Einsatzkommando Finnlandin olemassaolon ja toiminnan sekä yli 500 vangin murhat Lapin Sallassa yhdessä saksalaisten aseveljien ja aatetovereiden kanssa.
Natsi-Saksan itärintamalle vuosina 1941-43 taistelleen 1400 suomalaisen sotilaan SS-pataljoonan yhdysupseeri, Unto Boman (myöhemmin Unto Parvilahti), oli yksi noista Leinon listalla Neuvostoliittoon huhtikuussa 1945 luovutetusta 11 Suomen kansalaisesta ja 8 pakolaisesta.
WSOY julkaisi vuosina 1957 ja 1958 mielenkiintoiset Parvilahden muistelmakirjat “Berijan tarhat” ja “Terekille ja takaisin”.
Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
ANDALUSIA
Terve Antero!
Taisi käydä niin, että Seuraa huijattiin perin pohjin tällä ”Siperian listalla”.
Muistan oikein hyvin Flinkkilän Jounin ja Karlssonin Riston riemun, kun lista oli painossa. Kun näin sen, epäilin heti, että Seuraa oli petkutettu. Pian ilmenikin, että listaa oli kaupiteltu monille eri lehdille, mutta kukaan muu ei ollut ostanut, koska tarina oli epäuskottava.
Listalla on joidenkin nimekkäiden kansalaisten pääosin aivan tavallisia kansalaisia. Miksi NL:oa olisi kiinnostanut farmaseutti Esa Aho Oulusta, tai metsänhoitaja Aaro Hiekkala Kemijärveltä, tai v. 1913 syntynyt ylioppilas Eino Aarnio Helsingistä? Lista ei todellakaan edusta Suomen vaikutusvaltaisinta eliittiä. Mikä ihmeen karkoitus- & teloituslista tällainen olisi?
Ylioppilaita on listalla tosiaan huomattavan paljon, ja moni heistä on vv. 1945-48 ollut jo aika iäkäs, ollakseen enää pelkkä ylioppilas. Selitys lienee siinä, mikä lista todellisuudessa oli.
Muissa lehdissä oli selvitelty listan taustoja. He olivat todenneet, että listaa kaupustelivat Arvi Korhosen perilliset. Korhonen oli aikoinaan saanut listan suhteillaan Valposta. Tarinassa siis luultavasti oli sen verran perää, että listaa oli koottu Valpossa.
Ei se silti mikään karkotuslista ollut. AKS:n jäsenyys ei sinällään riittänyt paljon mihinkään, edes vuosina 1945-48. Olihan jäseninä ollut paljon sellaisia, joiden ura lähti kunnon nousuun vasta vv. 1945-48. Kuten Urho Kekkonen.
Valpossa oli koetettu rekonstruoida AKS:n jäsenlistaa (aito väitetään poltetun). Vaikka sodanjälkeiseen Valpoon ei ollut luottamista senkään vertaa kuin sodan aikaiseen, on noissa suursodan jälkeisissä oloissa aivan luontevaa, että tuollaisen järjestön jäsenistöä selviteltiin. Aivan samaa tehtiin kaikissa Länsi-Euroopan maissa, ja joukossa oli paljon viattomampiakin järjestöjä kuin AKS. Ilman mitään likvidointiajatusta. No, Saksassa, Ranskassa, Norjassa ym kyllä myös likvidoitiin…
Monet listalla olevat olivat todennäköisesti liittyneet AKS:ään 1920/30 – lukujen taitteessa, ja siksi listalla on niin paljon iäkkäitä ylioppilaita.
Mistään muusta lähteestä ei tietääkseni ole ilmennyt tällaista karkoitussuunnitelmaa. Seuraa siis vedettiin retkuun oikein kunnolla.
Mikko Niskasaari
toimittaja