Miltä komisario Palmu -leffan unohdettu käsikirjoitus näyttäisi nykykatsojan silmin – Ja tuleeko klassikon uusiotuotannosta turhaan räiskintää?

Tutulla knallipäisellä hahmolla on heti alussa tylyä asiaa. Äänessä on tietenkin komisario Palmu.

”Pelkkiä lokeroita – lokeroeläimiä varten. Kaikki muuttuu. Vanha katoaa. Minäkin olen pelkkä muinaismuisto. Joudan roskalaatikkoon.”

Komisario Palmu kävelee Helsingin keskustassa ja paheksuu kertojanäänen kautta modernia rakentamisen kulttuuria, jossa pienet häkkieläinten elementtiasunnot jyräävät tieltään perinteikkäät talot.

”Vain täällä on enää jotakin pysyvyyden tunnetta, turvallisuutta”, hän toteaa pysähtyessään Senaatintorilla.

Siinä on alkusysäys ja koko symbolinen ydin kirjailija Mika Waltarin ja ohjaaja Matti Kassilan vuonna 1963 tekemässä elokuvakäsikirjoituksessa Lepäisit jo rauhassa, komi­sario Palmu.

Tätä puolivalmista käsikirjoitusta ei ikinä saatu kuvattua. Nyt Solar Films, Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä ja Suomen ainoa Hollywood-ikoni Renny Harlin ovat ilmoittaneet korjaavansa asian.

He aikovat saada uuden Komisario Palmu -nimisen elokuvan valmiiksi vuonna 2023. Vaikka sen pohjana onkin käytetty vuoden 1963 käsikirjoitusta, filmiyhtiön kertoman mukaan juonikuvioita on muokattu rankasti.

Eikä ratkaisua kannata ihmetellä, sillä tuon ajan dramaturgia taipuu usein heikosti nykyaikaiseen elokuvakerrontaan. Mutta miltä elokuva näyttäisi, jos se tehtäisiin alkuperäistekstin mukaisesti?

Epäonnen elokuva jäi tekemättä

Huono-onnisen käsikirjoituksen kohtalo tunnetaan paremmin kuin itse teksti.

Vuonna 1962 Fennada Filmin johtaja Mauno Mäkelä tilasi Kassilalta ja Mika Waltarilta neljännen Palmu-elokuvan. Vastikään ensi-iltansa saanut Tähdet kertovat, komisario Palmu oli osoittautunut taloudelliseksi ­jymymenestykseksi.

Sekin oli syntynyt Mäkelän tilaustyönä samalta kaksikolta. Waltari oli tehnyt alun perin vain kaksi Palmu-aiheista kirjaa. Kuka murhasi rouva Skrofin kääntyi valkokankaalle nimellä Kaasua, komisario Palmu, ja ensimmäisenä kuvattiin Komisario Palmun erehdys.

Käsikirjoituksen alustava versio valmistui seuraavana vuonna. Silloin alkanut pitkä näyttelijälakko sotki kuitenkin suunnitelmat, eikä kuvauksia koskaan saatu käyntiin.

Neljäs Palmu-elokuva toki valmistui aikanaan, mutta sillä ei ollut enää mitään tekemistä Mika Waltarin kanssa. Vuoden 1969 camp-henkinen ajankohtaissatiiri Vodkaa, komi­sario Palmu oli hyvässä ja pahassa Matti Kassilan kädenjälkeä.

Koska vuoden 1963 keskeneräinen Palmu-teksti ei ole koskaan ollut kaupallisessa levityksessä, sen sisältö on monille täysi mysteeri.

Komisario ­Palmu -elokuvat sijoittuvat Helsingin kantakaupunkiin, ja vanhojen korttelien ja kerrostalojen lumo onkin osa sarjan viehätystä. Helsingin Töölössä asuneelle Mika Waltarille kaupunkimiljöö oli rakas. © Yle kuvapalvelu

Murha ahneuden ja arvotalon takia

Tarinassa Joel Rinteen esittämä Palmu on jäänyt hiljattain vastahakoisesti eläkkeelle. Hän tapaa elokuvan alussa kirjastossa hemaisevan neiti Lumpeen, näytelmäkirjailija Lautanterän ja tämän alkoholisoituneen ­aisaparin Brunkebergin.

Viimeksimainitun rooli vaikuttaisi kuin Palmu-elokuvien sivuosatähdelle Pentti Siimekselle tehdyltä, vaikka tekstissä ei näyttelijävalinnoista puhutakaan.

Palmu saa kuulla, että Lautanterä ohjaa Helsingissä parhaillaan modernisoitua lavasovitusta William Shakespearen Macbethistä.

Samaan aikaan, kun ensi-iltanäytös on käynnissä, Lautanterän setä maisteri Lautander yrittää kotonaan perustaa säätiötä, jonka avulla suojellaan heidän sukunsa vanhaa kotitaloa.

Säätiö kuitenkin osoittautuu nopeasti virheeksi, sillä sen muihin jäseniin iskeekin houkutus talon myymisestä. Eikä aikaakaan, kun maisteri löytyy jo murhattuna.

Palmu sekaantuu poliisilaitoksen vastusteluista huolimatta murhatutkintaan ja on täysin vakuuttunut, että sukulaispoika Lautanterällä on rikokseen osansa, vaikka hän onkin ollut tapahtuma-aikana teatterin lavalla.

Juonessa kantavana elementtinä toimii Lautanderin arvotalo. Waltari oli itse kiinnostunut Helsingin historiallista miljööstä. Talo edustaa hänen luomassaan maailmassa konservatiivista ihannetta, jonka julma nykyaika syö tieltään.

Kuvauksia varten elokuvan arvotaloksi pohdittiin Litoniuksen taloa Aleksanterinkatu 50:ssä, Stockmannin tavaratalon naapurissa. Talon alakerrassa on liikehuoneistoja, mutta yläkerroksissa on yhä asuntoja. Se on ainoa 1840-luvulta asti asuinkäytössä ollut Helsingin ydinkeskustan rakennus. © Helsingin kaupunginmuseo

Käsikirjoitus vilisee symbolien ristiriitoja

Istuisiko tämä arvotalon ja boheemien taiteilijoiden törmäyskurssiin liittyvä sanoma sellaisenaan yhteen nyky-yleisön mieltymysten kanssa?

On vaikea päätellä, miten yleisö ottaisi vastaan teoksen, jossa nuori sukupolvi symboloi ilkeää, perinteiset ihanteet jyräävää voimaa.

Käsikirjoituksen kuvaamat teatterintekijät koostuvat osin samanlaisista hahmoista kuin nuoret rahanahneet perijät, jotka yrittävät toinen toistaan juonikkaammin hyötyä rahallisesti menneisyyttä edustavasta epäkäytännöllisestä rakennuksesta.

Joku heistä on jopa järjestänyt rikoksista kauheimman siinä onnis­tuakseen.

On yllättävää, että käsikirjoitukseen on kirjoitettu näin voimakas viesti.

Palmu-tiimin luottonäyttelijä Pentti Siimes (oik.) olisi todennäköisesti ollut myös Lepää rauhassa -leffassa eräänä viinaanmenevänä sivuhahmona. © Fennada-Filmi Oy

Vielä edellisessä Tähdet kertovat -elokuvassa tekijät puolustivat voimakkaasti nuorisokulttuuria ja sen ajan jengiläisiä, lättähattuja, joita epäiltiin syyttä murhaajiksi.

Miksi seuraavassa teoksessa nuoret taiteilijat sitten edustavat yksiselitteisesti pahaa, on toki selitettävissä.

Aiemmassa osassa lättähattuja ymmärrettiin Matti Kassilan mukaan siksi, että tuo alakulttuuri oli hänelle ja Waltarille tuttua.

Sen sijaan Lepäisit jo rauhassa -käsikirjoituksessa mekastavien teatterintekijöiden vallankumouspolveen tekijöillä ei ollut samaa omakohtaista sidettä.

Käsikirjoituksen konservatiivisuus tuntuu nykylukijasta välillä jopa tahattoman koomiselta. Kun hahmot astuvat sisälle Lautanterän asuntoon, teksti ohjeistaa kohtauksen taustamusiikista näin:

”Kammottava nykyaikaismusiikki soi.”

Kassilan YYA-henkinen ”Vodkaa, Komisario Palmu” vuodelta 1969 poikkeaa tyyliltään klassikko-Palmuista – eikä suinkaan edukseen. Pöydän ääressä Matti ­Ranin, Joel Rinne ja Leo Jokela. © Pertti Jenytin/Lehtikuva

Onko käsikirjoitus kehno vai vain aliarvostettu?

Käsikirjoitus on usein kuitattu huonoksi vain siksi, että Kassilakin moitti sitä jälkeenpäin usein. Ihan näin yksiselitteistä tuomiota siitä ei voi antaa. Teksti sisältää ajoittain varsin mainioita oivalluksia ja osaa jopa ennustaa useammankin sen kirjoitushetkellä vasta tulossa olleen ilmiön.

Esimerkiksi vasta nyt nähdään, mitä 1960-luvun tehorakentaminen aiheutti pääkaupunkiseudulla.

Korkeat neliöhinnat ovat tehneet lilliputtiyksiöistä – Palmun paheksumista ”lokeroeläinten lokeroista” – ainoan asumisvaihtoehdon jopa keskiluokalle.

Pakkoa tulkitaan kysyntänä, ja lokeroiden rakentamista lisätään. Näille ratkaisuille ei tunnu löytyvän vaihtoehtoja.

Toinen Waltarin etiäisistä, teatteripiirien radikalisoituminen toteutui kirjoitusvuosikymmenen lopulla. Tosin ihan niin taistolaiseksi mennyttä, neuvostososialismin ihailun nousua hän ei arvannut.

Kirjallisuustutkija Panu Rajala kehaisee Waltari-elämäkerrassaan Unio Mystica (WSOY 2008) käsikirjoituksen kirpeää ajankuvaa ja vanhoja ­arvoja puolustavaa sanomaa:

”Osaltaan käsikirjoitus ottaa jopa kantaa teatterilaitokseen ja sen uudistajiin; siinäkin Waltari oli näkijä, kunnon teatterisodat syttyivät vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Tosin tässä vasta alkoholi on ongelma, ei politiikka.”

Silti taiteilijat kuvataan myös mahdollisiksi taloushuijareiksi ja murhaajiksi.

Tähdet kertovat (1962) jäi viimeiseksi mustavalkoiseksi Palmu-leffaksi. © Fennada-Filmi Oy

Liian teatraalista nykykatsojalle

Käsikirjoitus on kuitenkin rakenteeltaan ja dialogiltaan keskeneräinen, ei loppuun asti ajateltu teos. Iso osa kokonaisuudesta näyttää kuin synopsikselta tai korkeintaan ensimmäisten kirjoituskierrosten työstöltä.

Sekä Panu Rajala että Kassila itse omassa muistelmissaan kertovat samankaltaisia syitä sille, miksi teksti jäi ikuisesti raakileeksi.

Kassilan mielestä repliikkejä oli liikaa, ja tarina rakentui teatterinomaisesti liikaa niiden varaan. Hän vierasti sitä, että Waltari oli mennyt kirjoittamaan heidän yhdessä ideoimansa juonen suoraan skenaarioksi eikä proosan muotoon kuten aiemmin.

Kassila perusteli asiaa myös vuonna 2005 tietokirjailija Tuomas Marjamäen haastattelussa.

”Waltari oli kirjoittanut vain repliikkejä eikä juurikaan mitään muuta. En jaksanut sen kanssa työskennellä. En pidä Waltarin näytelmistä, koska ei hän ole repliikin mies. Romaanissa hän valitsee minä-muodon, ja siihen tulee heti itseironiaa”, Kassila kertoi.

Kassilan vastahakoisuuden liian teatterinomaista muotoa kohtaan kyllä ymmärtää. Olihan hän nimenomaan klassisen elokuvataiteen taitaja.

Mutta huoli tekstin kuvauskelvottomuudesta on liioiteltua.

Nykylukijan kannalta suurimmat viat ovat teatraalisessa ja kiirehtivässä dialogissa. Sitä olisi helposti voinut hioa luontevammaksi ennen kuvauksia.

Käsikirjoituksessa on vaihtelevaa miljöötä ja elokuvamainen juoni. Takaumien käyttö ja tapahtumapaikkojen välillä sahaaminen tuovat tarinaan ja sen kuvauspaikkoihin vaihtelevuutta ja elokuvamaisuutta. Teksti on kaikin puolin esimerkki erittäin klassisesta juonielokuvan rungosta.

Mika Waltarin ja Matti Kassilan Palmu-hankkeet päättyivät vuosien 1963-1965 näyttelijälakkoon. Kassila kertoo muistelmissaan avoimesti, että työtä vaikeuttivat myös hänen yksityiselämänsä pulmat kuten alkoholismi. Into Palmuihin sammui hetkeksi. © Olavi Kaskisuo/Lehtikuva

Ironia ehkä toimisi parhaiten?

Hyvää symboloivat vanhat omakotitalot kerrostaloyksiöiden suossa ja pahaa uutta aikaa symboloivat nuoret teatteriradikaalit istuvat tämänkin päivän keskusteluun. Tämä on tietysti osoitus siitä, että nämä ilmiöt kiertävät ja uudelleensyntyvät.

Mutta vakavalla naamalla niitä olisi mahdotonta esittää uskottavasti nykyään. Tekijöiden olisi pakko hyödyntää tekstin koominen potentiaali, jotta suora sovittaminen toimisi.

Kaikkein hölmöimmillään nykyperspektiivistä teksti on sen loppumetreillä. Tarinassa komisario Palmu viimein rauhoittuu ja ottaa itselleen puolison – mutta ei nuorta neiti Lummetta, jota kohtaan ilmiselvästi tuntee romanttista vetoa, vaan valitsee olosuhteisiin nähden mahdollisimman rationaalisesti.

”Vanha mies. Niin. Minun pitänee käydä piirittämään sitä Emma-rouvaa. Ikänsä puolesta hän sopii minulle paremmin. Etevä ruoanlaittaja. Hieno nainen”, Palmu virkkoo.

Sen jälkeen pariskunta seisookin jo hääkuvassa. On mahdotonta sanoa, tarkoittivatko tekijät kohtauksen äärimmäisyyksiin viedyksi sosiaalisatiiriksi vai aidoksi onnelliseksi lopuksi.

Komisario Palmussa tekijöillä olisi vuosisadan paikka päivittää vanha käsikirjoitus ironisesti moderniin muotoon.

Mutta hyödynnetäänkö tätä? Vaarana on, että elokuva liittyy vain osaksi kuivaksi lypsettyä nostalgia­ilmiötä, jossa menestys taataan sillä, että vanhoja turvallisia aiheita kuvataan uudelleen ja uudelleen etsimättä niistä mitään uutta sanottavaa.

Eikä se välttämättä ole huono strategia – ainakaan lippuluukulla. Sellaista yleisö kaipaa.

Lue myös: Komisario Palmun erehdys -elokuva jo 60-vuotias – Tämä oli ohjaajan näkyvin ”erehdys”