Onnellisuus kasvaa keski-iän jälkeen, Esko Valtaoja muistuttaa: ”Miksi me haluamme näyttäytyä ikäisiämme nuorempana?”
”Oletteko huomanneet, kuinka tavattoman nuorina ihmiset kuolevat nykyisin?” kolumnisti Esko Valtaoja kysyy.
Esko Valtaoja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja tieteen kansantajuistaja, joka on julkaissut useita teoksia.
Oletteko huomanneet, kuinka tavattoman nuorina ihmiset kuolevat nykyisin?
Muistokirjoituksesta toisensa jälkeen lukijaa tuijottaa nelikymppinen tai enintään viisikymppinen. Harvan kasvot ennättävät saavuttaa kypsän viisauden iän ennen kuin arkun kansi peittää ne.
Luen musiikkilehtiä, sellaisia oikeita, joissa on artikkeleita musiikista eikä Taylor Swiftin pukeutumisesta. Mutta sama ilmiö näkyy sielläkin: rock-musiikin vanhan mestarin viimeisintä levyä kyllä analysoidaan ja vieressä on uunituore haastattelukin, mutta kuvissa ja lehden kannessa maestro hilluu jossain kaukana menneisyydessä, Woodstockin lavalla kenties. Tarkkaan katsomalla sivun alanurkasta voi löytää postimerkin kokoisen kuvan vuodelta 2024.
Esko Valtaoja: ”Kuvitamme naamakirjamme menneitten aikojen kuvilla”
Nuoruuden palvonta on omiaan nuorille, eiväthän ne rassukat vielä paremmasta tiedä. Mutta miksi me muutkin haluamme näyttäytyä maailmalle ikäistämme nuorempana? Kun lehdestä katsoo kolmekymppinen Joni Mitchell, luoko se turvallista tunnetta siitä, että kaikkihan me oikeasti olemme edelleen kolmekymppisiä ja elämä on vielä edessä?
Poikkeuksia tietysti on. Keith Richards ja Danny saavat aina pitää reaaliaikaiset naamansa. Heidän glooriaansa vain nostaa elettyjen vuosien määrä: tässäkin iässä vielä painetaan täysillä!
Me tavalliset tallaajat sen sijaan kuvitamme naamakirjamme menneitten aikojen naamakuvilla. Tällaisia me olimme, kun nykyhetkeä ei vielä tarvinnut ajatella ja kaikki oli mahdollista.
Pöh, sanon minä. Kaunein sivu ei ole tyhjä vaan täyteen kirjoitettu. Sama pätee elämään. Kauneimmat kasvot on kirjoitettu täyteen hyvin elettyä elämää.
Kyllä me sen oikeastaan tiedämmekin. Onnellisuustutkimukset osoittavat, että kun ensin on vajottu lapsuuden huolettomista vuosista keski-iän aallonpohjaan ja jotenkin selviydytty siitä, onnellisuus alkaa kasvaa.
Johtuuko nuoruuden ja kauneuden ihannointi lisääntymisestä, Esko Valtaoja pohtii
Joskus seitsemänkymmenen ikävuoden paremmalla puolella ollaan jo keskimäärin tyytyväisempiä elämään kuin siinä ihanassa, kultaisessa nuoruudessa. Kelatkaa sitä, siloposket.
Mutta siloposkien perään me kuitenkin haikailemme, sekä omien että myös muiden. Yhden teorian mukaan arvostamme nuoruutta ja kauneutta siksi, että ne ovat signaaleja lisääntymiskyvystä.
Aivomme muovanneen evoluution mielestä se on tämänkin eliölajin ainoa varsinainen tehtävä. Niinpä pyrimme tiedostamattomasti hoitamaan duunimme silloinkin, kun sen aika on jo mennyt.
Ei se kuolema mittää koha jää nätti ruumis, tietää vanha kansanviisaus. Nätti ruumis on elänyt elämänsä hyvin, ja se näkyy sen vanhoissa, ryppyisissä, viisaissa kasvoissa.
Eipähän ole myöskään perikunnalla tarvetta kaivella pahvilaatikon pohjalta rippikuvaa kuolinilmoitukseen tai laittaa tekoälyn pyörittämää kuvankäsittelyohjelmaa viilaamaan vuosikymmeniä pois naamasta.