Esko Valtaojaa nakersi, kun tarjolla oli vain Seitsemän veljestä ja Punainen viiva – ”Mielikuvitus on palannut takaisin kulttuuriimme”
Ei-realistista kirjallisuutta väheksytään edelleenkin joskus pelkkänä viihteenä, eskapismina, jolle ei kuulu suoda vakavasti otettavan taiteen arvostusta, kirjoittaa Seuran kolumnisti Esko Valtaoja.
Esko Valtaoja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori ja tieteen kansantajuistaja, joka on julkaissut useita teoksia.
”Todellisuus on hauska pieni paikka, mutta ei siellä koko ikäänsä viitsi viettää.”
Nuo mainion amerikkalaiskirjailijan John Barthin sanat muistuvat mieleeni, kun hapuilen kaukosäädintä ja yritän epätoivoisesti löytää oikean klikkaussarjan päästäkseni katsomaan syksyn fantasiasarjoja: House of Dragonia, Mahtisormuksia ja Sandmania.
Oma suosikkini on pienemmälle huomiolle jäänyt Paper Girls, Sandmanin tavoin alun perin sarjakuvamuodossa ilmestynyt tarina aikamatkustuksesta, aikuistumisesta, valinnan mahdollisuudesta ja kuolemasta.
Fiktio kunniaan
Mielikuvitus on palannut takaisin kulttuuriimme, ei ainoastaan visuaaliseen vaan myös kirjalliseen.
Kuusikymmentäluvulla olin tulla hulluksi koulun tuputtamasta kirjallisuusvalikoimasta: Seitsemän veljestä, Punainen viiva, Ralli ja mitä niitä joukkoon mahtuikaan. Ainoa oikea kirjallisuus, minulle opetettiin, on realistista kirjallisuutta.
Opettelin väen vängällä englantia voidakseni alkaa lukea jotain muutakin, ja onnistuin jopa tilaamaan Tarun sormusten herrasta Jenkeistä, tietämättä mitä se sisällään pitäisi. (Pieni tajuntani räjähti täysin, kiitos kysymästä.)
Nyt Tolkienia on myyty maailmassa ainakin viisisataa miljoonaa kappaletta, samoin Harry Potter -sarjaa, ja sellaiset ei aina niin kauhean realistista fiktiota kirjoittavat mestarit kuin Kazuo Ishiguro, Doris Lessing tai Gabriel García Márquez ovat saaneet ansaitut Nobelinsa.
Maailman kahdenkymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon mahtuu vain kolme ”realistista” filmiä: Titanic, Fast & Furious 7 ja tuore Top Gun.
Muoti muuttuu
Ovatko realismin päivät luetut, käykö arkimaailmaa kuvaavalle kirjallisuudelle samoin kuin realistiselle maalaustaiteelle jo aikoja sitten?
Realismihan on itse asiassa sangen tuore muoti-ilmiö kirjallisuudessa, reippaasti alle kaksisataa vuotta vanha. Ja kuten kaikki muoti, sekin kuvitteli pitkään edustavansa sitä ainoaa oikeaa tyyliä.
Ei realismissa tietysti mitään vikaa ole, päinvastoin. Lukemalla kuvauksia toisten ihmisten elämästä voimme laajentaa omaa ihmiskuvaamme ja käsitystämme maailmasta, ja sehän ei kenellekään pahaa tee. Ei sorru luulemaan, että oma elämäntapa ja omat ajatukset ovat se ainoa normi.
Mielikuvituksen ja lohikäärmeiden lentoa
Ei-realistista kirjallisuutta väheksytään edelleenkin joskus pelkkänä viihteenä, eskapismina, jolle ei kuulu suoda vakavasti otettavan taiteen arvostusta.
Mutta kuten esimerkiksi Margaret Atwood on esseissään korostanut, menemällä arjen ulkopuolelle voimme tarkastella omaa maailmaamme näkökulmista, jotka eivät muuten olisi mahdollisia. Atwoodin omat Orjattaresi tai Oryx ja Crake ovat taatusti lujemmin todellisuuteen ankkuroituja ja sitä valaisevia kuin tämän syksyn viimeisin kohuttu sukuromaani.
Ja mitä vikaa on pelkässä mielikuvituksen lennossa? Sehän vie meidät hetkeksi takaisin lapsuuteen, jossa kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Iiih, nyt ne lohikäärmeet tulevat!
Lue kaikki Esko Valtaojan kolumnit tästä!