En muuta viserrä

Käveltiin Kallen kanssa kesäillassa Hietaniemen uimarannalta Rammsteinin konsertista. Tienposkessa soitti keski-ikäinen mies nokkahuilua tuhansien ihmisten lampsiessa ohi. Meidän jälkeemme seurue kehotti huilumiestä: ”Soita Paranoid.”

Se oli hauskaa, mutta vielä lystimpää oli luvassa. Miespä alkoi puhallella Black Sabbathin klassikkoa huilullaan. Kappale kuulosti lyyriseltä ja ironiselta. Tämä yhdistelmä kiinnostaa aina. Olin siis löytänyt tapauksen, jossa väline oli viesti. Nokkahuilutettuna raskaille kitaroille sävelletty rynkytys kuulosti tyrmistyttävältä, eikä lainkaan hullummalta.

Nokkahuilua pitkin katsottiin vinoon Paranoidia, mutta samalla silti kunnioittaen. Tämä tuokio kesäillassa oli täysi teos.

Facebook ja Twitter ovat välineitä. Ne muuttivat rajusti lehdistön uutishankintaa ja -tarjontaa. Kommentit ja voivotukset, jotka tavallisina lehtikirjoituksina tai haastattelulausuntoina olisivat olleet liian hattaraisia uudelleen julkaistaviksi, muuttuivat äkkiä uutisiksi.

Facebook- ja Twitter-turinoitten uutistamisessa lähde muistetaan aina mainita. Se on viisasta. Lähde on ainoa syy jutun julkaisemiseen. Facebookista oli tullut väline, jonka viesti oli Facebook. Sama päti Twitteriin. Kaikilla journalistisilla mittareilla uutiskynnyksen alle jäävä äännähtely ylitti kynnyksen, kunhan se oli ponnahtanut aluksi inhimilliseen tietoisuuteen uudella tekniikalla.

Tuntuu surulliselta lukea sanomalehdistä edellispäivän twitteröintejä. Ei painettu lehti tällä tavalla pelastu. Kun viestin ainoa sisältö on väline, ollaan pulassa.

Asiantila otti minua, paperilehtimiestä, päähän. Valmistin pari pilkkaavaa virkettä: Laajalle yleisölle tarkoitetun tekstiviestin kutsuminen twitteriksi, viserrykseksi, loukkaa kaikkia maailman lintuja. Ne visertävät vain silloin, kun niillä on asiaa toisille linnuille.

Risuaita ei pyhitä mitään, jos sen takana avautuu joutomaa.

Pilkkaamisen jälkeen on terveellistä pysähtyä katumaan. Olen kohta mailleen menevän gutenbergiläisen ajan kasvatti. Mutta jos laitan käden sydämelle, tai ainakin sydämen paikalle, sorrunko samaan harhaan kuin visertäjät pitäessäni paperitarinoita jo lähtökohtaisesti parempina kuin digitarinoita.

Kun ylistän paperia, tulen pitäneeksi sitä välineenä, joka on viesti. Vaikka roska on roskaa, riippumatta siitä miten liukkaalle paperille se painetaan.

Ihminen on leikkivä eläin. Se keksii ensiksi lelun. Hetken leikittyään se ryhtyy miettimään, mitä hyötyä leikkikalusta on. Aina jotain.