Kansa kävi koulua

Kun katson tienviertä taivaltavia ekaluokkalaisia, hämmästyn heidän pienuuttaan. Viisivuotiaitako siinä kulkee?

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Kun katson tienviertä taivaltavia ekaluokkalaisia, hämmästyn heidän pienuuttaan. Viisivuotiaitako siinä kulkee?
Teksti:
Jari Tervo

Ei, kyllä he ovat seitsemänvuotiaita. Minä en ollut noin pieni syyskuun ensimmäisenä 1966.

En niin, olin vielä pienempi. Rovaniemen keskuskansakoulun pihalla seuraani tuppautui outo poika jonottamaan sisäänpääsyä tiedon valtatielle. Se ei siihen aikaan ollut Lapissa edes öljysoralla päällystetty, vaan pelkällä soralla.

Tuntematon poika esitteli minulle kädet säälittävästi täristen purkkapaketeista keräämiään kuvia, aarteitaan.

Kuvat olivat ruttuisia ja niitä oli vähän. Ilahduin tästä kovasti. Täällä siis emmiskeli yksi minua surkeampi. Pian huomasin erehtyneeni. Kyllä minä olin surkein. Se myös kerrottiin minulle. Täällä ei ollut ketään meidän vuokratalosta. Kaikki kaverini olivat joko koulunsa vuosi sitten aloittaneita tai vasta vuoden kuluttua aloittavia. Olin yksin.

Siitä huolimatta näytän ensimmäisessä luokkakuvassani hymyilevän. Miten se on mahdollista? Olin totinen poika, kuin Ohukaisen pienoismalli. Tosin Paksukaisen ruumiissa. Minulla oli edellytykset ymmärtää Laurelin ja Hardyn elokuvataidetta monipuolisesti.

Muistaakseni hymyilin ensimmäistä kertaa elämässäni, kun isä tuli herättämään minut toukokuussa 1978. Hän kertoi nähneensä nimeni Lapin Kansassa ylioppilaaksi hyväksyttyjen joukossa. Valokuvat valehtelevat, mutta eivät niin paljon kuin muistikuvat.

Eniten pelkäsin opettajia. Ensimmäisen syksyn odotin luokkaan saapuvaksi natsia, joka piti mustaa silmälappua tyhjän, kaamean silmäkuoppansa suojana. Se opettaisi jotain vaikeaa ainetta ja tulisi hakkaamaan meitä karttakepillä sormille.

Vuokratalomme isot pojat olivat kertoneet yksityiskohtaisesti, miten opettaja käskee painamaan kämmenet tiiviisti pulpetin kantta vasten, sormet levällään. Lyhyt tiheä hiljaisuus. Keppi humahtaa sormille.

Karttakeppinatsi ei koskaan ilmestynyt. Se oli varmaan päässyt eläkkeelle. Tämä tietenkin edellyttäen, että se yleensä oli olemassa.

Mitä rovaniemeläisillä koululaisilla ei ollut syksyllä 1966? Ei nettiä, ei kännykkää, ei allergioita, ei vanhempainyhdistystä, ei koulukuraattoria. Ei kunnan tai vanhempien järjestämää autokyytiä kouluun. Ei myöskään pelkoa siitä, että huppupää juoksee luokkaan kesken maantiedon tunnin ja ampuu meidät kaikki.

Hämmästyttävästi ajan huipputekniikkaa käytettiin jo yli neljä vuosikymmentä sitten opetuksen apuna. Kun Keskuskansakoulu vaihtui Korkalovaaran peruskouluksi, meille jaettiin itäsaksalaiset laskutikut. Siihen varmaan perustui Nokian nousu.

Syksyllä 1966 meidät opetettiin olemaan hälisemättä ja sen jälkeen lukemaan. Jälkimmäinen taito poikii yhä iloa. Se on kaikkien aikojen huipputekniikkaa.

X